Ilmoitin itseni taannoin Helsingin Yliopiston tekemään Lumina Brain –interventiotutkimukseen. Tutkimuksessa tarkastellaan, “kuinka aivot muuttuvat rintasyövän jälkeen, ja miten transkraniaalinen tasavirtastimulaatio (tDCS, transcranial direct current stimulation) voisi auttaa lievittämään oireita. Koko tutkimus on 12 viikon pituinen, mihin sisältyy kuuden viikon tDCS-hoitojakso. Tutkimus on satunnaistettu kontrolloitu tutkimus. Osallistujat arvotaan siis satunnaisesti joko stimulaatioryhmään tai lumeryhmään (ei varsinaista stimulaatiota).” Ja nyt tutkimus on sitten omalta osaltani alkanut. 

Tänään tuntuu ensimmäistä kertaa syövän sairastamisen ja syövästä toipumisen aikana siltä, että tekee mieli juhlia. Tänään on nimittäin viimeinen herceptin-pistos!! Eli annos 17/17. Ehkä merkkipäivä ansaitsee myös kirjoituksen. Pitkään aikaan ei olekaan ollut sellaista oloa, että tekee mieli kirjoittaa. Mutta nyt on. 

Olin ajatellut, että tämä uusin kirjoitukseni ajoittuu leikkauksen vuosipäivälle - olenhan tehnyt päiväkirjamerkintöjä aikaisemminkin silloin, kun on kulunut X kuukautta leikkauksesta tai aktiivihoitojen aloittamisesta tai päättymisestä. Ei saatana, eihän tämä näin voi jatkua. 

Näin meni keskiviikko ja vuositarkastuksen mammografia ja ultraäänitutkimus. Toisin kuin edellisen vuoden 13.-14.1. välisenä yönä, tänä vuonna nukuin hyvät yöunet ennen tutkimuksiin menoa.  

Kulahtaneen sanonnan mukaan “aika juoksee”. Mutta niin se todella tekee. Nyt on kulunut päivälleen vuosi siitä, kun illalla nukkumaan käydessämme löysin vasemmasta rinnastani kipeän patin. Ja huomenna on päivälleen vuosi siitä, kun varsinainen syöpäkasvain ultraäänitutkimuksessa todettiin. Ja kuinka ollakaan, huomenna on myös ensimmäinen vuosikontrollipäiväni. 

Tämä kamala vuosi alkaa olla lopuillaan. Voi herranjestas, että on ollut pimeää ja märkää! Mutta pimeys ja märkyyskin asettuvat perspektiiviin aika helposti: kumman ottaisit mieluummin, pimeän ja märän marraskuun vai annoksen sytostaattia, joka tuo järjettömän huonon kaikkine sivuvaikutuksineen? Valitsisin vaikka kaksi samanlaista marraskuuta putkeen sen sijaan, että saisin sytostaatteja. 

Edellisestä kirjoituskerrasta on mennyt noin kuukausi. Lukiessani edellistä tekstiä huomasin, että monikaan asia ei juuri ole muuttunut tänä aikana, paitsi että olen käynyt kahteen kertaan parturissa siistimässä ohimoille hiusten kasvaessa syntyviä siivekkeitä.  Sädehoidon päättymisestä on nyt mennyt kolme kuukautta. 

Yli lokakuun puolenvälin mennään tänä synkkänä vuonna 2025. Keväällä, kun horisontti jotenkin katosi kokonaan syövän tuoman epävarmuuden myötä, koko lokakuuta ei ihan oikeasti edes ollut missään näköpiirissä. Oli vain seuraava viikko, joskus vain seuraava päivä tai seuraava tunti. Mutta nyt, ihme kyllä, tuntuu että vuosi paranee kuin paraneekin koko ajan, hiljalleen. 

Syyskuu lähenee loppuaan. Uskomatonta, miten nopeasti on kuukausi kulunut viimeisestä sädehoitokerrasta. Ja olen päässyt jopa matkustamaan ulkomaille sinä aikana. Aivan uskomatonta.

Viimeisestä sädehoitokerrasta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Kahden viikon aikana ei ole tarvinnut käydä kertaakaan missään hoidossa (no, kerran lääkäriasemalla pistättämässä procren-piikki) eikä ole kertaakaan tarvinnut pelätä, aiheuttaako joku lääke jotain pahaa oloa. Sen sijaan olen voinut huilata, pelata padelia ja käydä katsomassa järjettömän määrän koripalloa EM-kisoissa! Syöpä ei ole viime viikkojen aikana rajoittanut mun elämää ja se on tuntunut uskomattoman vapauttavalta. Elämä on ihanaa! 

Vihdoin se elokuun loppupuolen päivä tuli, kun oli vihdoin viimeinen sädehoitokerta. Muistan katsoneeni keväällä ennen sytostaattien alkamista kalenteria, ja silloin jo heinäkuukin tuntui olevan tavoittamattomissa (sytostaatit muuten alkoivat päivälleen viisi kuukautta sitten, 26.3.2025). Elokuuta en pystynyt edes ajattelemaan, se tuntui olevan niin kaukana ja tavoittamattomissa. 

Pari viikkoa säteitä takana jo! Ja elokuu yli puolen välin myös. Jossain vaiheessa tätä vuotta pelkkä ajatus elokuusta tuntui ylitsepääsemättömältä; elokuu oli jossain niin ylivoimaisen kaukana, ettei sitä voinut edes kuvitella.