Olin ajatellut, että tämä uusin kirjoitukseni ajoittuu leikkauksen vuosipäivälle - olenhan tehnyt päiväkirjamerkintöjä aikaisemminkin silloin, kun on kulunut X kuukautta leikkauksesta tai aktiivihoitojen aloittamisesta tai päättymisestä. Ei saatana, eihän tämä näin voi jatkua.
En halua jatkuvasti olla kiinni jossain hiton päivämäärissä, joita rintasyöpä mulle on määrittänyt. Haluan päästä eroon siitä, että vuoden 2025 aikajana on mun toiminnanohjaaja. Sen sijaan haluan elää kalenteria tässä päivässä. Tietystikin se on haastavaa, kun muistan aika lailla jokaisen viime vuoden merkittävän päivämäärän. Ei kai se muistaminen sinänsä haittaa, kunhan en ala rakentaa mausoleumia leikkauspäivälle, lopputarkastuspäivälle, sytostaattien aloituspäivälle, ekalle sairaalareissulle, doken ja EC:n vaihtopäivälle, sytostaattien lopetuspäivälle, säteiden aloitus- tai lopetuspäivälle jne. Kai tämä on ihmismielen tapa työstää tapahtunutta, eikä sitä sinänsä voi tai ehkä kannatakaan estää. Takuuvarmaahan on, että jos kieltää itseltään jonkun asian ajattelun, sitä tulee ajateltua entistä varmemmin. Vai mitä tapahtuu, jos sanon, että älä ajattele alastonta Timo Soinia? Niinpä.
Tasapainoilua
Tällä hetkellä olen tehnyt muutaman viikon 60% työaikaa. Joulu-tammikuun 40% työ meni hyvin, siis tosi hyvin. Jaksoin hyvin tehdä maanantai-tiistai -työt ja palauduin hyvin. Nyt töiden tekeminen 21,5h viikossa vaikuttaakin yllättävän paljon. Huomaan, että elimistö käy kierroksilla. Nukkuminen on ollut hankalampaa ja olen ollut väsyneempi. Ja mitä ilmeisimmin, kun väsyn oikein kunnolla, se aiheuttaa mulle huimausta, mikä aiheuttaa etovaa oloa. Viime viikolla koko viikon huimasi ja oli paha olo. Ei auttaneet asentohuimausjumpat siihen vaivaan, eivätkä olleet verenpaineet persiillään. Sain viikon aikana onneksi syötyä ja juotua normaalisti, mutta muuten meni viikko selviytyessä. Kun olin torstain, perjantain, lauantain ja sunnuntain tekemättä juuri mitään, huimaus lakkasi.
Näönkin kävin tarkastuttamassa uudelleen, kiitos ihanan Vilman ja Synsamin lifestyle-sopimuksen. Niinhän se on näkö himppasen huonontunut syksystä, vaikka ajattelin että nimenomaan silmät olisivat ehkä palautuneet ja näkö olisi voinut parantua. Mutta ei. Lisäksi pitää tehdä luomien lämpöhaudutusta ja kevyttä hierontaa, jotta jotkut luomien tiehyet eivät olisi tukkeessa ja tuottaisivat silmille tarpeellista öljyä, etteivät silmät kuivuisi.
Tätä tämä on. Vaikka justiin sanoin, etten aio jatkuvasti muistella menneitä, niin on silti sanottava, että kyllä on hanurista, että sytostaateista on mennyt yli puoli vuotta ja säteistäkin useita kuukausia, ja silti vaan elimistö on superväsynyt. Toipuminen on superhidasta ja SUPERturhauttavaa. Taas ollaan rintasyövän “parhaiden puolien” ääressä eli epävarmuudessa. Tällä kertaa arvoituksena on, kuinka kauan tämä toipuminen tuleekaan kestämään. Herceptinien ajan, toukokuulleko? Vai koko hormonihoidon ajan, eli 5 vuottako? Vai vaan jonkun satunnaisen random-ajan? Raivostuttavaa, turhauttavaa. Harkitsen vedonlyönnin avaamista - ehkä sillä tavalla saisin tästä ärsyttävyydestä revittyä edes jotain iloa irti.
Toipilaus on vaan hyväksyttävä ja otettava huomioon. Ei tee mieli sopia kauheasti mitään ohjelmaa ennakkoon, kun ei tiedä jaksaako sinne sitten mennä. Tai vaikka jaksaisi, niin veto voi sen jälkeen olla aivan veks. Ja joo kyllä kaikilla joskus on väsymystä ja joo, kyllä kaikkien täytyy miettiä omia menojaan oman jaksamisensa mukaan. Mutta tällaista soutamista ja huopaamista ei terveellä ihmisellä elämä ole. En valita, ainoastaan totean näin.
Mitä jos
Katsoimme taannoin elokuvan Elämä on ihanaa (As good as it gets). Loistava elokuva ja loistavat näyttelijät. Siinä on kohtaus, jossa Jack Nicholsonin esittämä Melvin Udall painelee terapeuttinsa luokse. Poistuessaan apua saamatta hän pysähtyy odotushuoneessa ja kysyy retorisesti omaa vuoroaan odottavilta ihmisiltä hätääntyneenä “What if this is as good as it gets?”. Mitä jos tämä on parasta mitä elämä tarjoaa? Se on mielenkiintoinen kysymys meistä kenelle tahansa.
Väsymyksestä ja nivelkivuista ja kaikesta noista edellä mainituista pikkukrempoista huolimatta olen aivan tyytyväinen elämään tällä hetkellä. Jos tämä on parasta, mitä elämä tulee minulle ja meille tarjoamaan, otetaan se vastaan ilolla. Joo, olisi kiva, jos olisi enemmän rahaa ja olisi kiva, jos pääsisi reissaamaan aina kun haluaa, ja mitä kaikkea. Mutta kaikkein hienointa on, jos ja toivottavasti kun pääsen tästä saakelin syövästä eroon, ja siinä ei muuta kummempaa elämään tarvita.
Terveyden lisäksi puoliso, koti, perhe ja ystävät ovat parasta ikinä ja heidän kanssaan on ilo elellä. Muut seikat ovat toissijaisia. Kuten vaikka se, että pitää Lappeenrannan Prismassa jonottaa, kun kassahenkilökuntaa vähennetään ja ihmisiä ohjataan enenevässä määrin itsepalvelukassoille jonottamaan. Siinä meinasi kanssa-asiakkaalla palaa hihat tykkänään ja tätä ärsytystään hän purki minulle aika hyvän tovin. Ehkä hänellä oli huono päivä, tai monta muutakin asiaa huonosti elämässä juuri sillä hetkellä. Mutta koska en hänen taustojaan tiennyt, pidin ajatukseni itselläni enkä sanonut hänelle, että hyvin taitaa olla asiat, jos tämä jonottaminen on teillä isokin murhe. Jos ei ole järkevää sanottavaa, kannattaa pitää suu kiinni.
Lisää kommentti
Kommentit