17.1.2026 - Vuositarkastustutkimukset

Aamuherätys oli noin 6.30, ja siitä tavallisten rutiinien kautta lähdin suuntaamaan kohti Meilahtea. Edellisen kerran olinkin mennyt sinne armoitetun kela-taksini kyydissä elokuun lopulla. Koska aamuruuhka, niin ajoaikaa oli varattava 1,5h (ilta-aikaan tunti riittäisi). Ikävä ei ole tuota paikkaa ollut, mutta ei sinne meneminen kuitenkaan mitenkään vastenmieliseltäkään tuntunut. Kuka nyt menisi mielellään lääkäriin tai sairaalaan (paitsi jos sairaala on synnytyssairaala ja terve vauva olisi siellä vanhempineen tervehdittävänä).  

Meilahdessa parkkitila on tiukassa, mutta ruuhkien takia etsimisaikaa ei juuri ollut. Toivoin parkkihallijumalien olevan minulle suotuisia, kun hurautin varmasti yhteen Suomen isoimmista parkkihalleista tyhjän paikan toivossa. Sellainen löytyikin lopulta, siis yksi ainoa, mutta yksihän meille riittää. Kello oli silloin 8.55. Optimaalisessa tilanteessa kävelyaikaa olisi jäänyt hiukkasen enemmän, mutta nyt ei auttanut kuin suunnistaa kattokylttien ja opaskarttojen avulla oikeisiin käytäviin ja hisseihin hieman riepeämmällä tyylillä. Syöpäkeskuksen tunnusnumero ja -väri on vaaleanpunainen 2 (yhteensä paikkoja taisi olla ehkä 17), ja sinne pääsee tuosta parkkihallikompleksista sisätiloja pitkin ripeästi kävellen. Hissillä syöpiksen 8-kerrokseen ja kello oli 9.01. Kimi ei olisi tykännyt, mutta omiin standardeihini nojaten tämä oli riittävän hyvä. 

Ei jännitystä 

Ilmoittautumistiskillä käynnin jälkeen ei tarvinnut odotella kauaa, kun hoitaja jo haki toimenpiteeseen. Tällöinkään ei jännittänyt, vaan oloni oli normaali. Voisikohan tässä käyttää nykynuorison termiä low key 😀 Tutkimushuoneessa oli paikalla myös opiskelija, jonka suhteen hoitaja varmisti hänen läsnäolonsa sopivan minulle. Ilman muuta sopii. Missäs opiskelijat oppivat työhön, jos eivät normaalissa työssä. Itselleni henkilökunnan sukupuolella ei tässäkään tilanteessa ole väliä, mutta molemmat heistä olivat naisoletettuja. 

Ylävartalo piti tottakai riisua paljaaksi mammografiaa varten. Kävin mammografialaitteen eteen lattiassa olevien jalanpaikka-teippien kohdalle seisomaan siten, että oikea eli terve rintani oli laitteen kohdalla. Hoitajat asettelivat minut kohdalleen, hieman nojaavaan asentoon suhteessa laitteeseen, ja rinta kohdalleen. Vuoden takaisesta muistelin, että kuvaus saattoi tuntua hieman epämiellyttävältä, mutta kipua en muista tunteneeni silloin, enkä tuntenut nytkään. Pari sekuntia ja kuva oli otettu.  

Sitten toinen puoli 

En tiedä miltä mahdoin näyttää, kun hoitaja sanoi odottamattomasti, että “sitten toinen puoli”. Vaistomaisesti laitoin molemmat käteni leikatun rinnan suojaksi ja aidosti yllättyneenä kysyin, kuvataanko sekin todella. Olin olettanut, että vain terve rinta kuvataan mammografiassa. Ystäväni Lucie Anne on opettanut, että “assume makes an ass out of u and me”, ja taas kerran tuo sanonta osui oikeaan. Ei kannata koskaan olettaa mitään.  

Hoitaja selvästi huomasi varautuneisuuteni, ei sitä varmaan olisi voinut kyllä olla huomaamattakaan... Hän kertoi, että leikatunkin rinnan kuvaaminen on yleensä ihan normaali toimenpide ja se on mennyt yleensä ihan hyvin. Oma mielikuva leikatun rinnan litistämisestä voimakeinoin oli lähinnä se, että rinta räjähtää ja haava poksahtaa auki. Ensireaktioni jälkeen ja hoitajan vakuuttelujen seurauksena ymmärsin, ettei tässä olisi hätää, ja sovittiin, että kokeillaan miten se lähtee menemään. Pysäytetään sitten rinnan litistäminen, jos sattuu liikaa. Ei muuta kuin taas laitteeseen nojaamaan ja rinta oikealle paikalle.  

Ihan hyvinhän se sitten meni. Vaakatasokuva meni suht vaivattomasti, vinokuvassa sanoin “nyt”, kun luulin että kipuraja oli käsillä. Mutta kuten pikkulasten kanssa, myös tässä hoitaja kannusti “vielä ihan vähäsen” ja päästiin tavoiteltuun likistykseen. Ja vähän hammasta purren selvisin. Mietin mielessäni, että jos leikatun rinnan kanssa pystyy olemaan mammografialaitteessa, toivottavasti kukaan terve tai leikkaamaton ei sen vuoksi jätä esim. seulontoja käymättä, kun se saattaa sattua. 

Kuvien oton jälkeen vaatteet takaisin päälle. Hoitaja neuvoi menemään odotustilaan ultraäänitutkimusta varten. Kauaakaan ei tarvinnut sitäkään odottaa, vaikka aika oli varattuna klo 9.45, eli odotusaikaa olisi ollut sen mukaan noin 20 minuuttia. Tosi joutuisaa ja potilaan kannalta kätevää, ettei tarvitse odotella! 

Kohti ultraa 

Eri hoitaja johdatti eri odotushuoneeseen, ja taas tottakai piti ylävartalo riisua. Sitten hoitaja ohjasi tutkimuspöydälle ja varmisti, että kaikki on ok ja asento hyvä. Paperiarkin hän laittoi ylävartalon suojaksi, siihen voisi pyyhkiä ultrauksen jälkeen geelit. Sitten hän meni kutsumaan radiologin paikalle. Eipä aikaakaan, kun ovesta asteli sisään radiologi, joka esittäytyi kyllä mutta ainoastaan Antti jäi nimenä mieleen. Miksiköhän kaikki radiologit ovat aina miesoletettuja? Sinänsä ihan sama minulle, mutta tämmöisen havainnon olen tehnyt omien kokemusteni perusteella.  

Radiologi ryhtyi töihin ja aloitti leikatun rinnan puolen tutkimisella. Vähän jopa nauratti sisäisesti, kun hän ykskantaan totesi, että leikattu rinta on selkeästi turvonnut. Onnistuin pitämään refleksinomaisen sarkastisen kommenttini sisäisenä; ensimmäinen ajatus oli, että kai se nyt on turvonnut, kun se äsken kahteen kertaan litistettiin mammografiassa! Pystyin kuitenkin vastaamaan järkevästi, että joo, se on muutenkin ollut vähän turvoksissa ja äsken vielä mammo. Nyt huomasin, että ehkä vähän alkoi jo jännittää. Vuosi sitten ultraäänitutkimus oli se, josta huonot uutiset jo sain. Että nyt se vika löytyy tässä ultrassa, jos on löytyäkseen. 

Pyysin radiologia sanomaan, jos hän havaitsee jotain poikkeavaa. Hän tokaisi, että leikatun rinnan puolella ei näkynyt muuta kuin leikkausarpi vain, ja vaihtoi puolta. Ultraäänitutkimuksessa tutkittiin jälleen myös kainalot tarkasti. Kun tervekin rinta kainaloineen oli tutkittu, radiologi totesi neutraalisti, ettei poikkeamia löytynyt, ja että näyttää normaalilta. Jes!!! Ei muuta kuin tattis ja tasaraha. Geelien siivoukset iholta, kiitokset ja näkemiin! Aika mukava oli talsia 8-kerroksen käytävää, hurauttaa hissillä alas ja suunnata parkkihallimaailmaan etsimään tietä autolle ja ulos. 

Tavallinen on hyvä 

Väkisin hiipi mieleen, että voikohan ensi viikon lääkärissä vielä tulla joku takapakki? Mitäs jos sydämen ultraäänessä näkyisikin jotain, mitä aiemmilla kerroilla ei ole vielä ollut, mutta nyt herceptin olisi sen aiheuttanut? Täytyy selkeästi tehdä jälleen valinta: en murehdi, en maalaa piruja seinille. Luotan siihen, että mulla on kaikki ookoo. 

Laitoin Kimille ja perheelle tiedon, ja juttelin kotimatkalla Kimin ja ihanan ystäväni Miran kanssa hyvillä mielin. Kun pääsin takaisin kotikaupunkiin, painelin Prismaan ruokaostoksille ajatellen, kuinka mahtavaa on tehdä tavallisia ruokaostoksia tämmöisten tutkimustulosten jälkeen. Elämä on ihanaa, ja normaali elämä vielä ihanampaa. Ja jos vielä pääsee järven jäälle hiihtämään loistavaa latua pikkupakkasessa, on elämä ihan hitusen vieläkin ihanampaa 😊 Kenties näistä kaikista päivän tapahtumista johtuen nukuin seuraavankin yön kuin tukki. 

Korjaava kokemus 

Viime vuonna tällä kyseisellä viikolla perjantai oli päivä, jolloin olimme jo kauan aikaisemmin suunnitelleet kivan teatteri-illan ruokailuineen. Siitä illasta muodostui diagnoosin saamisen myötä todella erikoinen ja hyvin erilainen, kuin mitä olimme ajatelleet sen olevan. Siispä päätimme tehdä saman myös tänä vuonna; hyvä ravintola ja Kansallisteatteri.  

Tänä vuonna suuntana oli Baskeri & Basso (jee!). Nautimme hyvästä ruuasta ja erittäin mukavasta tunnelmasta, puhuimme normaaleita asioita ja vietimme mukavaa yhteistä aikaa. Ruokailun jälkeen suuntasimme Kansallisteatteriin. Siellä näytöstä odotellessamme mietimme, kuinka erilainen fiilis oli olla nostalgisen teatterin lämpiössä tänä vuonna. Saatoimme viettää mukavaa iltaa ja aidosti viihtyä siinä hieman meille normaalista poikkeavassa ympäristössä ilman merkittäviä ulkopuolisia murheita.

Täällä pohjantähden alla oli esityksenä vaikuttava, tunteita herättävä eikä yhtään liian pitkä, vaikka kestikin väliaikoineen 3h 40min. Tuntui hyvältä saada katsoa niin legendaarista näytelmää ja sen myötä jollain lailla ymmärtää suomalaisuutta syvemmin. Ennen kaikkea tuntui hyvältä kokea tämä ilta yhdessä ja saada palata sen jälkeen kotiin ilman, että päässä oli liuta kysymyksiä, joihin ei ollut vastausta saatavilla.