Kulahtaneen sanonnan mukaan “aika juoksee”. Mutta niin se todella tekee. Nyt on kulunut päivälleen vuosi siitä, kun illalla nukkumaan käydessämme löysin vasemmasta rinnastani kipeän patin. Ja huomenna on päivälleen vuosi siitä, kun varsinainen syöpäkasvain ultraäänitutkimuksessa todettiin. Ja kuinka ollakaan, huomenna on myös ensimmäinen vuosikontrollipäiväni.
Jonkun aikaa leikattu rintani on ollut aika ajoin kipeä rinnan sisältä (vaikea selittää), ja joskus turvoksissakin. Kysyin Syöpäkeskuksesta, pitääkö asiaan reagoida jotenkin, vai annetaanko vaan olla. Sieltä vastattiin, että todennäköisesti kaikki on kuten pitääkin, mutta varmuudeksi aikaistetaan vuositarkastusta, jonka alun perin piti olla helmikuussa. Ketterästi aikaistus kävi ja vuositarkastuksen piti olla jo joulukuun puolella. Mutta, tulihan sekin päivä vihdoin tämän syöpäpolun aikana, kun jotain varauksia piti siirtää sairastumisen takia, ja niin kertaalleen aikaistetut ajat siirtyivät kuitenkin uuden vuoden puolelle.
Paljon puhutaan ja voi lukea scanxietystä eli siitä ahdistuksesta, mitä monet syöpään sairastuneet kokevat ennen näitä tarkastuksia. Ymmärrän todellakin, mistä sellainen olotila syntyy. Muistan hyvin, minkälainen mieliala oli viime vuoden helmikuussa ensimmäisen lääkärikäynnin aikaan ennen leikkausta, tai leikkauksen jälkitarkastukseen mentäessä. Nyt, huomisiin mammoon ja ultraan liittyen en kuitenkaan ole kokenut ahdistusta, enkä oikein vielä jännitystäkään. Olo on kummallisen rauhallinen. Olen tehnyt tietoisen valinnan olla luottavainen, enkä suostu antamaan mielelleni valtaa lähteä mitäjossittelemaan. Kenties rauhallisesta mielentilastani johtuen tuollaisten valintojen tekeminen on helpompaa, eihän sellaista aina voi tietenkään vaan valita.
Töitä ja palautumista
Olen edelleen tehnyt töitä kaksi päivää viikossa. Se on ollut hyvä ratkaisu, töihin paluu tällaisella pienellä prosentilla aluksi. Vaikka tuntuukin hassulta, että työviikko on tiistaina ohi, on se ollut paras ratkaisu. Nyt tuntuu, että voin helmikuusta lisätä yhden työpäivän lisää, ja luulen myös sen työkuorman olevan sopiva silloin.
Haastavia työpäivistä tulee silloin, kun yöunet jäävät heikoiksi. Mutta siinähän ei ole mitään ihmeellistä, näin se on jokaisella meistä riippumatta siitä, onko ollut rintasyöpää vai ei. Haastavaa työpäivistä palautumisesta tulee silloin, kun päivät pääsevät olemaan turhan hektisiä. Ei siinäkään mitään poikkeuksellista ole, mutta eron huomaa ehkä tässä toipumistilanteessa siitä, että hektisten työpäivien jälkeinen väsymys on aika totaalista. Ei siis jaksa yhtään mitään. Silloin ei auta olla sopinut vapaapäiville kalenteria täyteen, vaan täytyy todellakin ottaa rauhallisesti ja palautua.
Nyt, kun on tullut oikea talvi Etelä-Suomeenkin, on kova vimma päästä hiihtämään. Hiihtämisen kanssa tuppaa olemaan vähän sama ilmiö kuin minkä tahansa pallopelin pelaamisenkin kanssa. En oikein osaa hiihtää leppoisaa tahtia, tai hissuksiin. Siinähän ei ole sinänsä mitään väärää, mutta kovasykkeinen hiihtäminen ja palautuminen sopivat vain niin heikosti yksiin. Jos hermosto kaipaa lepoa, minun pitäisi muistaa ottaa rauhallisesti, ja silloin innostunut hiihtely ei ole lajina omiaan. Eli pitäisi olla vähemmän innostunut 😀 Tervakoskella järven jäällä oleva latu kuitenkin kutsuu luokseen ja toivottavasti siellä voi huomenna lykkiä hyvillä mielin puhtaan mammon ja ultran jälkeen!
Lisää kommentti
Kommentit
❤️