Tämä kamala vuosi alkaa olla lopuillaan. Voi herranjestas, että on ollut pimeää ja märkää! Mutta pimeys ja märkyyskin asettuvat perspektiiviin aika helposti: kumman ottaisit mieluummin, pimeän ja märän marraskuun vai annoksen sytostaattia, joka tuo järjettömän huonon kaikkine sivuvaikutuksineen? Valitsisin vaikka kaksi samanlaista marraskuuta putkeen sen sijaan, että saisin sytostaatteja.
Töihin paluustani on nyt kolmisen viikkoa. Olen tehnyt 40% työaikaa, maanantait ja tiistait. Työviikko siis alkaa maanantaina, kuten muillakin, mutta päättyy heti tiistaina. Huvittavaa 😀 On ollut tosi virkistävää päästä toimistolle ja työn ääreen. Uskon, että se on myös vaikuttanut aivosumun vähenemiseen. Eikä tämä työmäärä tuo liikaa kuormitustakaan, jota hieman pelkäsin. Vielä marraskuun puolivälissä ei olisi työnteko onnistunut. Nyt on siis toipuminen edennyt suht nopeasti, mikä on ilo huomata. Oikeastaan päivittäisessä elämässä on tällä hetkellä helposti väsymisen lisäksi vain yksi asia, josta lääkehoidon huomaa: nivelkivut. Voi hyvänen aika miten kipeät nivelet voivat välillä olla!
Sain myös syksyn ainoan opiskelukurssini päätökseen ja tehtävät palautettua ajallaan. Olin ajatellut, näin jälkeenpäin voi oikeastaan sanoa “olin utopistisesti ajatellut”, että olisin pystynyt edistämään opintoja enemmän kuin mitä pystyin. Onneksi ymmärsin sen hyvissä ajoin, enkä alkanut ahnehtia, sillä lopputulos olisi ollut ala-arvoinen. Nyt, kun aivosumu alkaa olla tiessään, voi hyvin huomata eron. On ehkä realismia, että opinnot eivät tule kevään aikana etenemään lainkaan, kun työelämään pitää päästä palaamaan täysipainoisesti.
Vuosia lisää
Oma syntymäpäivänikin tuli vietettyä äskettäin. Se tuntui aika erilaiselta kuin ennen – uudet syntymäpäivät eivät olekaan itsestäänselvyyksiä. Oikeastaan on aika iso kunnia saada viettää syntymäpäiväänsä vuodesta toiseen. Ymmärrän myös haikailun nuoruuteen, kun vuosia kertyy; se on kai osa vanhenemista. Mutta ennen kaikkea elämä on etuoikeus ja jokainen syntymäpäivä on lahja.
Samaan aikaan, kun vuosia kertyy lisää, jollakin toisella niitä ei enää tule. Syksyllä olin 27-vuotiaan ihmisen hautajaisissa, hän oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Ja tänään tuli suru-uutinen hieman yli 30-vuotiaan ihmisen kuolemasta, hän taas menehtyi syöpään. Kyllä tämä universumi on erikoinen; toiset täällä yrittävät pysyä elossa kaikin keinoin ja toiset haluavat luopua elämästään vapaaehtoisesti. Vastedes arvostan jokaista lisävuotta aivan toisella tavalla.
Olen aikaisemminkin pohtinut syövän sairastamiseen liittyvää retoriikkaa, ja siitä käydään keskustelua myös julkisuudessa aika ajoin. Voiko vai eikö voi puhua taistelusta, kun joku sairastaa syöpää ja yrittää peitota sen erilaisin hoidoin. Onko syöpää sairastava ihminen silloin “taistelija”. Minua itseäni taistelusta puhuminen ei ole haitannut tai häirinnyt. Olen keväällä ja kesällä kokenutkin niin, että jouduin taistelemaan pahaa oloa ja kaiken maailman oireita vastaan monet kerrat. Mutta mitä sitten, kun syöpähoidot eivät enää tehoa, ja hoidot päätetään lopettaa? Tarkoittaisiko se silloin, että ihminen antaa periksi tai luovuttaa? Sanotaanko silloin, että hän on hävinnyt taistelunsa tai ei enää taistele? Siinä lienee taisteluretoriikan vaikeus. Minä en ajattele näin, mutta syöpäsairaan näkökulmasta se voi olla pelko, että joku ajattelee hänestä niin.
Tänään sytytän kynttilän ystävän muistolle.
Lisää kommentti
Kommentit