Viimeisestä sädehoitokerrasta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Kahden viikon aikana ei ole tarvinnut käydä kertaakaan missään hoidossa (no, kerran lääkäriasemalla pistättämässä procren-piikki) eikä ole kertaakaan tarvinnut pelätä, aiheuttaako joku lääke jotain pahaa oloa. Sen sijaan olen voinut huilata, pelata padelia ja käydä katsomassa järjettömän määrän koripalloa EM-kisoissa! Syöpä ei ole viime viikkojen aikana rajoittanut mun elämää ja se on tuntunut uskomattoman vapauttavalta. Elämä on ihanaa!
Nyt, kun mietin kulunutta kevättä ja kesää, ja kaikkea mitä hoitojen aikana olen ja olemme Kimin kanssa joutuneet käymään läpi, tuntuu uskomattomalta, että ollaan täällä, alkusyksyssä. Kaikki kamalat sytostaattien aiheuttamat vaikutukset ovat toisaalta ihan vasta lähimenneisyydessä, mutta silti ne ovat jo pelkkä muisto.
Vaikeimpinakin päivinä yritin pitää mielessä ajatuksen siitä, että se kaikki paha olo ja kipu on tilapäistä, väliaikaista, ohimenevää, vaikken pystynytkään ajattelemaan eteenpäin aikaa sytostaattien jälkeen. Se tuntui liian kaukaiselta ja utopistiselta kaiken sen tuskan keskellä. Mutta nyt se on tosiaan mennyt ohi. Ihan uskomaton juttu.
Neljä kuukautta sytostaattihoitoa saattaa tuntua ulkopuolisesta lyhyeltä ajalta. Että sehän menee nopeasti. Ei muuten mene eikä mennyt. Se meni todella hitaasti, ja näköalaa paremmasta ei ollut, koska sitä ei pystynyt ajattelemaan. Ja sitä paitsi, sytostaattien jälkeen edessä oli vielä sädehoito, ja kuten syövän sairastamiseen vahvasti kuuluu, kaikki sädehoidon mahdollisesti aiheuttama oli vielä epäselvää ja epävarmaa, eikä sitä jaksanut ajatella etukäteen. Lisäksi sytostaattien jälkeen oli luvassa vielä lääkehoidonkin aloitus, eikä siitäkään tiennyt mitä se mahdollisesti tulee aiheuttamaan. Oma selviytymiskeinoni on ollut mennä vaihe kerrallaan, päivä kerrallaan ja tarvittaessa vielä pienempi aikayksikkö kerrallaan. Toisaalta, mahdollisesti epätietoisuudesta johtuen, olen kyllä vielä talvella ja keväälläkin murehtinut asioita etukäteen.
Jos sytostaattihoito jotain opetti, se opetti elämään hetkessä ja päivä kerrallaan, sillä koskaan ei voinut tietää, minkälainen olo seuraavana päivänä tulisi olemaan, seuraavasta viikosta puhumattakaan. Sen myötä opin olemaan murehtimatta alkavaa hormonihoitoa ja sen mahdollisesti mukanaan tuomia sivuvaikutuksia, tai sädehoitoa ja sen seurauksia. Nehän tulevat joka tapauksessa, murehdin tai en.
Mistä sen voi tietää
Jos se olisi suinkin ollut mahdollista, olisi helpottanut tietää, että sytostaattihoito ei esimerkiksi pilaa kesää täydellisesti, vaikka se suurimman osan siitä pilasikin. Toisaalta, muistan kyllä Empsun siitä sanoneen, että ei sytostaatit mun koko kesää pilaa, mutta en uskonut...
Olisi ollut helpottavaa tietää, että esimerkiksi suu ja makuaisti voi palautua jonkun verran hoitokertojen välillä, vaikkei täysin palaudukaan ennen kuin hoidot kokonaan loppuvat. Olisi ollut helpottavaa tietää, että kuume ei nouse joka hoitokerran jälkeen yli 38 asteen niin, että tarvitsee mennä päivystykseen. Olisi ollut helpottavaa tietää, että EC:n sivuoireet eivät tule olemaan niin rankkoja kuin doken. Mutta kun niitä ei voi tietää etukäteen, eikä kukaan voi niitä luvata minulle, kun ei kukaan voi tietää, miten sytostaatit kenenkin elimistöön vaikuttavat.
Jos sytostaattihoito jotain opetti, se opetti, että voin selvitä aivan tolkuttoman kamalastakin olotilasta, vaikka tuntuu, ettei aika etene ollenkaan.
Lisää kommentti
Kommentit