26.8.2025 - Tunteet, joita tunnen

Ainoa etukäteishuoli oli, että mahtaisinko päästä katsomaan koripallon EM-kisoja Tampereelle, vai ovatko sytostaatit vieneet voimat ja ovatko säteet juuri pahimmoilleen päällekäin. Eli sitä samaa epävarmuutta, mitä tämä syövän sairastaminen on. Mutta nyt on kuin onkin elokuun loppu, ja 15 sädehoitokertaa takana. Ja koripallon EM-kisat alkavat huomenna ja minä pääsen paikalle katsomaan Ruotsi-Suomi –ottelua.  

Kohti Meilahtea

Aamuherätys oli tänään klo 7.30. Jokainen meistä on joskus odottanut jotain erityistä päivää kuin kuuta nousevaa; syntymäpäiväjuhlia, häitä, lomamatkalle lähtöä. Sellaisena päivänä aamuherätyskin tuntuu vähän kutkuttavalta, eikä väsymys tunnu ihan niin syvältä, kuin se normaalina päivänä tuntuisi. Jos siis tuntuu ollenkaan. Suht hyvän yön jälkeen nousin aamutoimille ja Mimmi-kissa tavoilleen uskollisesti siirtyi heti tarhan ikkunan luokse odottamaan henkilökunnan avaavan Hänen Korkeudelleen pääsyn ulos. Siinä ei auta kovin kauaa kupeksia, tai Mimmi alkaa kovaäänisesti vaatia oikeuksiaan 😀  

Olin miettinyt, pitäisikö vaikkapa pukeutua jotenkin kivammin täksi päiväksi, tai laittautua, mutta en yksinkertaisesti jaksanut enkä viitsinyt. Sitten olisi “pitänyt” myös laittaa pantatukka päähän, ja varsinaisen sädehoidon ajaksi se olisi kuitenkin pitänyt riisua, sillä pään asennon tuli olla koko hoidon ajan sama. Eli, pipo päähän ja verkkarit ja huppari päälle. 

Isä lähetti viestin varmistaakseen, että olihan tänään viimeinen sädetys. Kyllä on! Ja äitikin lähetti viestin viimeisestä sädetyksestä. Koko perheen voimin tätä syöpäarkea eletään. 

Kelataksi saapui jälleen kerran täsmällisesti. Vaikka olikin viileä aamu, mietin, että se ei enää tuntunut niin shokeeraavalta kuin viileiden aamujen alkaessa. Aika mukava vuodenaika – lause, jota en olisi koskaan uskonut sanovani/kirjoittavani. Yleensä näihin aikoihin mieleni valtaa käsittämätön haikeus kesän päättymisestä. Nyt tuntuu kuitenkin erityisen ihanalta, että tämä kesä on ohi. No, ei muuta kuin suunta kohti Meilahtea auringon paistaessa asfalttiin.  

Hoito on valmis

Meillä on taksikuskin kanssa ollut hauskat keskustelut koko kolmen viikon ajan. Tänään en meinannut oikein jaksaa keskittyä kuuntelemaan hänen juttujaan, vaikkei niissä mitään vikaa ollutkaan. Vaikka syöpätaipaleeni ei edelleenkään todellakaan ole ohi, huomasin miettiväni mennyttä vuotta pitkin matkaa. Ja mennyttä kolmea viikkoa mietin, ja sitä, kuinka helpottavaa on, ettei huomenna tarvitse lähteä enää Helsinkiin ees taas.  

Hoitoon mennessäni paikalla olivat tutut hoitajat, ja lisäksi uusi miespuoleinen hoitaja. Hän esittäytyi muistaakseni Jussiksi mennessäni hoitohuoneeseen, ja kertoi olevansa harjoittelemassa sädetystä ensimmäistä kertaa. Esittäydyin myöskin ja vastaavasti kerroin olevani paikalla viimeistä kertaa, enkä suunnitellut palaavani. Tosi tärkeää, että sädehoitajina on näin binäärisesti ajateltuna sekä naisia että miehiä, sillä potilainakin on. Toisaalta, itselleni sillä ei niin ole ollut merkitystä, mutta varmasti joillekin on.  

Hoito tapahtui kuten 14 aiempaakin kertaa: ensin kuvat, sitten varsinainen hoito. Kone sädetti neljässä eri asennossa. Ensin oikealta puolelta noin 25 sekuntia ja noin 13 sekuntia, ja sitten vasemmalta puolelta kahdesti noin 25 sekuntia. Hoito on valmis. Hetkellinen hyvän olon tuulahdus tuli, kun hoitaja siirsi hoitopöytää pois sädetyskoneen alta ja näin kasvojeni peilikuvan liukuvan sädetyskoneen lasin ohi. Nousin hoitopöydältä, kiitin hoitajia hyvästä hoidosta ja poistuin pukuhuoneeseen.

Helpotus oli varmaankin paras adjektiivi kuvaamaan olotilaa. Ajattelin, että ainakin selfie pitää ottaa. Ja Kimille laitoin viestin, että ohi on! Mutta vaatteet piti pukea samalla tavalla kuin tähänkin asti ja sitten pois pukuhuoneesta ja ulos sairaalasta, takaisin taksiin. Kotipihassa kiitin kuljettajaa hyvästä palvelusta. Hän sanoi, että voisin ilman muuta olla taas yhteydessä, kun tarvetta tulee. Kiitin kohteliaasti, mutta mielessäni mietin, että hetkeen en muuten tule kelataksia toivottavasti tarvitsemaan.

Olin etukäteen sopinut meneväni Mirjan kanssa kävelylenkille, ja näin tapahtuikin. Paransimme maailmaa pitkin Vahteriston metsiä ja ihailimme vanhan metsän sammalmättäitä. Tarttuipa pari herkkutattiakin matkaan. Kävelylenkin jälkeen kävin isän kanssa syömässä pitsaa ja kauppareissun kautta palasin kotiin. Söin kourakaupalla isän reissusta tuomia karkkeja sillä verukkeella, että aktiivihoitojen päättymistä pitää juhlia. Kuten pitääkin! On aikoja, jolloin ainoa kunnollinen tapa onnistuneeseen juhlimiseen oli viinin juonti, nyt se on pitsa ja karkki.   

Tuhannen taalan kysymys 

Miltä tämä nyt tuntuu sitten? Helpotus onkin jo mainittu. Puolen vuoden sisään 1 x leikkaus, 6 x sytostaatit ja 15 x säteet on aikamoinen rumba. Siihen päälle kaikki verikokeet, lääkärikäynnit, apteekkikäynnit. Kiitollisuus, no sitä tunnen, sillä vaikka tilanteeni on vakava, ennusteeni on hyvä. Lääkärin sanat maaliskuulta ovat edelleen kirkkaana mielessä: “nämä ovat parantavia hoitoja”. Lisäksi, vaikka lääkehoito jatkuukin viiden vuoden ajan, hoitopolkuni on mennyt tosi nopeasti verrattuna moneen moneen muuhun.

Tuulettelemaan ei tunnu mielekkäältä alkaa, sillä se tuntuisi ylimieliseltä. Kyseessä on syöpä, ja minulla se oli aggressiivista laatua. Se pitää nöyränä elämän edessä, ja muistuttaa, että mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarma. Vähän turhauttaa, ehkä edellä mainitusta syystä johtuen. Olisi maailman hienointa, jos joku voisi nyt luvata, että 110 % varmuudella rintasyöpä on nyt tiessään, eikä minun tarvitse enää koskaan palata sitä sairastamaan. Ylpeyttä tunnen siitä, että olen saanut käytyä kaikki hoidot läpi aikataulussa, ja olen myös jaksanut tehdä kaikesta huolimatta edes jotain kivoja asioita kesän aikana.  

Kiitollisuutta ja liikutusta tunnen myös siitä, että mun ei ole tarvinnut sairastaa yksin. Onneksi on maailman paras puoliso, joka on pitänyt vaikeimpina aikoina huolen kodista, pihasta, kaupassakäynnistä, ihan mistä vaan mistä on tarvinnut. Onneksi on rakkaat äiti ja isä, jotka molemmat ovat olleet tukena koko ajan. Onneksi on ihana veli puolisoineen ja ihana ihana veljen tytär, joiden kanssa olen voinut olla viikottain tekemisissä, ja jotka ovat tuoneet arkeen iloa ja aktiivisuutta. Ja onneksi on olemassa niin paljon sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat tsempanneet ja myötäeläneet mukana, jotkut myös (heidän kannaltaan valitettavasti) vertaistukena. Jokainen viesti, puhelu, vierailu ja kävely on pitänyt mua pinnalla silloin, kun vesi on ollut nousemaisillaan pään yläpuolelle. Tällaisenkin ihanan viestin oon tänään saanut: 

“Hulluja he puhuvat, että maailman vahvin tyttö olisi Peppi Pitkätossu. Maailman vahvin on Sini Forsblom 💪❤️”