29.9.2025 - Koripalloa ja uskontoa

Kun istuin lentokoneessa syyskuun 5. päivä matkalla Riikaan, tuntui ihan ihmeelliseltä istua siellä ja höpötellä mainioksi impulsiivimatkaseuralaiseksi heittäytyneen Leenin kanssa kaikenlaista tavallista. Oli tosi hauskaa kokea se pieni jännitys, mikä tulee ennen jotain merkityksellistä tapahtumaa ja oli myös hauskaa havaita, että koneessa oli muitakin Suomi-Serbia –peliin tulijoita. Olen ollut elämässäni onnekas sikäli, että olen saanut matkustella monissa eri paikoissa. Nyt kuitenkin tuntui aivan erityiseltä istua Riikan lentokentällä taksiin ja kuunnella taksikuskin puhuvan jotain sellaista kieltä, mistä en itse ymmärrä mitään.  

Vietimme Leenin kanssa Riiassa leppoisan lauantaipäivän pitäen koko ajan mielessä myöhäisillassa odottavan Serbia-Suomi –pudotuspelin. On tosi mukavaa matkustaa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on vaan yksinkertaisesti helppoa olla ja mennä, yhdessä tai erikseen. Lopulta pääsimme sonnustauduimme Suomi-kamppeisiin ja lähdimme suunnistamaan lämpimässä Riian illassa kohti hallia hyvissä ajoin. 

Tunnelma oli hallilla melkoinen, kun hallia tyhjennettiin edeltävästä Latvia-Liettua –pelistä. Liettualaisten rumpujen pärinästä ja kisatunnelmasta saattoi päätellä ottelun päättyneen heille mieluisasti. Kun paikalliset fanit alkoivat huutaa liettualaisten kanssa kilpaa, ja samalla halliin sisäänpääsyä odottaneiden fanien kesken käynnistyi seuraavaa ottelua ennakoiva huutokilpailu Serbia-Suomi, minä vain nautin metelistä ja hengitin täynnä energiaa olevaa urheiluilmaa Riga Arenan ulko-ovilla. Vaikka siinä ihmisjoukossa oli melko runsaastikin ns. liikuttuneessa mielentilassa olleita eri maalaisia koripallofaneja, minkäänlaista negatiivista pullisteluenergiaa tai aggressiota ei ollut, vaan positiivista ja kovaäänistä omien kannattamista. Siis sitä mikä urheilussa kiehtoo ja tuo ihmisjoukot yhteen. Ja me saatiin Leenin kanssa olla osa sitä. 

No itse otteluhan oli täysin uskomaton. Ja sen lopputulos vieläkin uskomattomampi – Suomi voitti FIBA:n rankingissa ykköseksi sijoitetun Serbian 86-92 ja pääsi jatkamaan EM-kisojen puolivälieriin. Katsomossa varmasti jokainen suomalainen katsoja huusi sen mikä keuhkoista irti lähti ja ottelun jälkeen olo oli ihan ihmeellinen. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että vain urheilu pystyy tarjoamaan tuon tyyppisiä kokemuksia ja tuntemuksia, mutta nyt kokemus oli kyllä aivan ainutkertainen. Miten onnekkaita olimmekaan saadessamme todistaa henkilökohtaisesti Riian ihmeen! “Uskomatonta!” olikin sitten lopulta meidän koko reissun teema 😀  

Lopulta päädyin tekemään Riikaan vielä kaksi koripallomatkaa lisää, joten syyskuun alusta muodostui aikamoinen koripallo-offensiivi. Jälkimmäiset kaksi reissua olivat myös todella hauskoja ja onnistuneita AirBnb-seikkailuineen ja omine ottelutapahtumineen. Iso kiitos Leenille, Kristalle ja Eeville unohtumattomista reissuista! Ja tottakai isoin kiitos tietysti Kimille, jota ilman en olisi mitään näistä elämyksistä todennäköisesti kokenut. Summa summarum: ehkä koripallokisat ja Riian matkat intensiivisyydessään olivat mulle joku tarvittava siirtymäriitti aktiivihoidoista pois siirryttäessä. Koripallokisat ohjelmoivat kalenterin melkein kolmeksi viikoksi ja toivat mukanaan erittäin toivottua muuta ajateltavaa.  

Mikä on uskonnon merkitys 

Kuluneen vuoden ja oikeastaan jo viimekin vuoden puolella olen miettinyt aika paljon uskonnollisuutta ja siihen liittyviä asioita. Ranskassa asuessani ystävystyin henkilön kanssa, joka on katolilainen ja käy lähes viikoittain kirkossa. Keskustelimme uskon asioista ja se olikin todella mielenkiintoista, sillä Suomessa minulla ei tietääkseni ole kovin uskonnollisia ystäviä, joiden kanssa olisin aiheesta päässyt keskustelemaan. Ranskassa yleisin ja suosituin (voiko niin edes sanoa) uskonto on katolilaisuus, ja kirkkojahan siellä on joka pienimmässäkin pitäjässä. Koulut voivat olla katolisia. 

Ystävälleni kirkko on rauhoittumisen ja maadoittumisen paikka, ja seurakunta ns. alusta myös esim.  sosiaalisille suhteille ja vapaaehtoistyölle. Siis toisin sanoen, kirkko lisää hyvinvointia ja yhdistää erilaiset ihmiset jonkin heille tärkeän asian ääreen. Toki se Suomessakin varmaan tekee näin, mutta ei se ainakaan minun lähipiirissäni ole kovin yleistä. Toisaalta, Ranskassa tapaamani ystävä ei oman kertomansa mukaan myöskään kerro kaikille omille ystävilleen käyvänsä kirkossa säännöllisesti. Hän on kokenut, että siitä voisi aiheutua jotain vääränlaisia käsityksiä tai mielipiteitä, ja sen vuoksi hän on halunnut pitää tiedon itsellään. Onhan sekin aika harmillista. Ei kai siinä ole mitään pahaa, jos ihminen haluaa oman hyvinvointinsa nimissä harjoittaa hengellisyyttään ja käydä kirkossa? Väkisin on tullut mieleen, mahtaako omien ystävieni joukossa olla joku, joka käy säännöllisesti kirkossa, eikä halua/uskalla kertoa siitä.  

Mistähän se johtuu, että Suomessa kirkon ja seurakuntien ajatellaan olevan pääosin erityisen uskonnollisten ihmisten paikkoja, ja me tapauskovaiset käymme kirkossa vain kirkollisten erityisjuhlien yhteydessä? Tämä ei ole faktaa, mutta oman käsitykseni mukaan kirkot ehkä vetävät tykö hieman ikääntyneempää kansaa, ja nuoret eivät sinne niinkään löydä. Niin kuin en minäkään - ei minulla sinänsä ole kirkkoa tai seurakuntaa vastaan mitään, en vaan tiedä miksi ihmeessä menisin kirkkoon tai mihin yleensäkään menisin, jos menisin seurakuntaan ilman, että siellä on esim. ristiäiset tai hautajaiset. Toisaalta, en myöskään ole kokenut mielekkääksi erota kirkosta, eli joku kytkös kirkkoon minulla ilmeisesti on tarve säilyttää. 

Jos taas urheilua ajatellaan, niin monille esim. jäähalli tai urheilukenttä ovat niitä “kirkkoja”, joissa kokoonnutaan yhteen samanhenkisten kanssa ja tehdään vapaaehtoistyötä. Kuten Serbia-Suomi –peli Riiassa, urheilu yhdistää ja antaa parhaimmillaan aivan ihmeellisiä elämyksiä kokemuksia. En ainakaan itse muista, milloin olisin viimeksi halannut itselleni täysin tuntematonta ihmistä samalla tavalla kuin Riiassa pelin jälkeen halasin vieressäni istunutta Juhaksi esittäytynyttä miesoletettua, jonka kanssa mylvimme Susijengin puolesta samaan tahtiin vailla mitään itsekritiikkiä.  

Iltarukouksen voima 

Syöpädiagnoosin jälkeen on tuntunut todella liikuttavalta, kun muutamakin ihminen on kertonut rukoilevansa puolestani iltarukouksessa. Eräs henkilö kysyi siihen lupaa – hän siis kysyi, saako rukoilla puolestani. Ilman muuta saa, ei minulla sellaista mitään vastaan ole. Enkä muutenkaan koe olevani asemassa, jossa voisin määrätä, mitä toinen ihminen saa rukouksessaan ajatella. Ajatus siitä, että joku ihminen ajattelee juuri minua ja toivoo juuri minulle hyvää rukouksessaan, tuo sisälleni tosi lämpimän tunteen. Kiitollisuus lämmittää.  

Minulle uskonto ei sinänsä ole suuressa roolissa arkielämässä, ja jos julkista keskustelua on uskominen, niin tilanne taitaa olla suht sama Suomessa yleisemminkin. Kuulun kyllä kirkkoon eikä minulla varsinaisesti ole mitään kirkkoa vastaan - sikäli kun se sallii kaiken ihmisten kirjon ja antaa jokaisen olla sellainen kuin on eikä syrji sateenkaarevaa väkeä ulkopuolelleen.  

Ranskassa asumisen ja nyt tämän vuoden sairastamisen myötä olen alkanut ymmärtää, miksi usko tuo joillekin ihmisille kenties lohtua ja turvaa. Ehkä usko ei itselleni ole tämän(kään) kokemuksen myötä syventynyt, mutta olen kenties alkanut ymmärtää uskoa ja uskovia ihmisiä hieman paremmin. Voi olla, että rationaalinen puoleni minussa ei edelleenkään anna myöten uskoa johonkin näkymättömään, joka vaikkapa sallii ihmisten sairastuvan syöpiin tai sallii maailman sodat. Mutta ehkä joku hengellisempi osa minua ymmärtää paremmin sen, kun ihmiset kaipaavat elämäänsä jotain, johon vedota hädän hetkellä.