Sädehoito on käynnistynyt, kolme ensimmäistä hoitokertaa on takana päin. Niin kuin olen todennut aiemminkin, HUS:ssa on hyvä olla rintasyöpäpotilaana, kun hoitohenkilökunta on paitsi ammattitaitoista, myös ystävällistä.
Lisäksi mulla on käynyt tosi hyvä tuuri loistavan taksiyrittäjän kanssa, jonka kyydillä pääsen kela-taksilla menemään. Ihan ensimmäisellä kela-taksikerralla tämä taksi tuli noutamaan, sattumoisin, ja koska homma toimi mainiosti, sovimme seuraavatkin kerrat ja ajat. Jos mun syöpähoidoista tehtäisiin mainos, se voisi hyvin olla että “aina kun mä menen taksilla Meilahteen, valintani on Taksi Luu - taksiyrittäjä Kanta-Hämeestä!”. Kela-taksi tulee aina 1 h 20 min ennen hoidon alkamisaikaa hakemaan. Noutoaika määritellään taksia keskuksesta tilattaessa. Aamulla pitää muutenkin varata ruuhkaa varten ylimääräistä aikaa, ja lisäksi sekä Mannerheimintiellä että moottoritien alussa on tietöitä, jotka hidastavat menoa. No ei se mitään, onneksi ei tarvitse itse ajaa. Ja onneksi sädehoito saattaa myös alkaa aiemmin, jos hyvä tuuri käy.
Sädehoito-osastolle ilmoittaudutaan aulassa henkilökohtaisesti, mikä eroaa muille osastoille ilmoittautumisesta (yleensä ilmoittaudutaan näyttämällä kela-kortin viivakoodia automaattiin). Sädehoitohuoneeni on nro 1, joten ilmoittautumisen jälkeen käppäilen käytäviä 1-huoneen eteen odottamaan.
Hoitorutiini tutuksi
Hoitaja tulee sieltä hakemaan pukuhuoneeseen, jonne jätän kengät ja riisun yläosan paljaaksi. Hoitaja hakee pukuhuoneesta hetken päästä ja hoitohuoneeseen mennään eri puolelta kuin yleistä käytävää pitkin. Minua hoitavat samat 3-4 hoitajaa joka päivä. Ensimmäiseltä päivältä mieleen ovat jääneet nimet Hannele ja Konsta, muiden nimiä en tiedä. Mutta ei se haittaa, kasvot ovat tutut. Paidan otan mukaan suojaksi pukuhuoneesta hoitohuoneeseen kävelyä varten - ehkä siitä on tullut joskus palautetta tai on muuten vaan todettu, että voi olla mukavampi, ettei tarvitse puolialasti kävellä katseiden edessä hoitoon. Saattaisihan hypoteettisesti olla mahdollista myös se, että käytävällä olisi joku toinen potilas samanaikaisesti.
Hoito on alkanut mennä jo rutiinilla. Jätän paidan tuolille ja menen selin makuulle hoitopöydälle. Päälle on olemassa teline tai “kuoppa", ja asetun makuulle siten, että pää osuu sopivasti sille tarkoitettuun kohtaan. Koska simulaatiokerralla ei ollut pantatukkaa päässä, sitä ei pidetä myöskään varsinaisilla hoitokerroilla, sillä asennon tulee olla täsmälleen sama. Jalat tulevat vähän koukkuun ja polvitaipeiden kohdalle laitetaan pehmeä tyyny, vähän niin kuin hierojalla ollessa. Ja kädet laitan pään viereen niille tarkoitettuihin telineisiin. Kasvojen kohdalle tulee se pieni ruutu, josta näkee vihreän ja valkoisen palkin. Hoitaja laittaa teipillä rintakehän kohdalle sen mokkulan, joka mittaa rintakehän korkeutta - tämä on siis se valkoisen palkin anturi.
Kun olen oikeassa asennossa, hoitopöytää liikutetaan vähäsen ja silloin päädyn sädehoitokoneen kohdalle. Sädehoitokone on tosi suuri, mutta ei umpinainen kone, vaan siinä on ison lampun tapainen pömpeli ja sen lisäksi kaksi erilaista “lapaa”, jotka tulevat paikoilleen, kun hoitopöytä on kohdallaan. Ison lampun tapaisesta pömpelistä tulevat säteet, näin hoitaja kertoi. Sädehoitokoneesta tulee myös hoidon alkaessa punaisia valoviiruja, joiden avulla hoitajat saavat kohdistettua minut täsmälleen oikeaan kohtaan hoitoa varten. Se on hauskaa; he nykivät minua tarvittaessa eri suuntiin siitä suojapaperista, joka on hoitopöydän suojana allani. Valoviirut ja ihossani olevat kohdistuspisteet auttavat kohdistamisessa. Taustalla soi radio - ehkä se rauhoittaa jotakuta, jos hoito jännittää. Ihan kiva. Ensimmäisellä hoitokerralla makoilin pöydällä, kun hoitajat olivat saaneet minut oikeaan kohtaan suhteessa sädehoitokoneeseen. Ruudulla näkyi, kuinka valkoinen palkki liikkuu sydämen lyöntien rytmissä. Hassusti samaan aikaan radiossa soi Roxeten Listen to your heart 😀 Aloin miettiä, mitä muita teemabiisejä tuohon tilanteeseen voisikaan sopia: My heart will go on, Every breath you take, Sydämeni osuman sai...
Hoidon aluksi hoitajat ottavat kohdistuskuvat samalla koneella, josta sädehoito tulee. Hoitajat menevät eri huoneeseen ja puhuvat sieltä mikrofoniin ohjeet. Kohdistuskuvia varten pitää vetää keuhkot täyteen ilmaa (“vedä keuhkot täyteen ilmaa”), mutta ei tarvitse pidättää hengitystä kuin parin sekunnin ajan (“voit hengittää”). Sädehoitokoneen lavat pyörivät ympärilläni eri asentoon jokaisen kuvan kohdalla ja kuvia otetaan kaksi tai kolme. Minä en näe kuvia, vaan ne menevät oletettavasti hoitajien ruuduille. En usko, että tavallinen ihminen pystyisi tulkitsemaankaan kuvista yhtään mitään.
Aloitetaan hoito
Kun kuvat on otettu, hoitaja sanoo, että aloitetaan hoito. Hoitohuoneen oviaukossa on katon rajassa punainen lamppu, joka tällöin syttyy, ja hoitohuoneessa kuuluu myöskin eräänlainen summerin ääni hoidon alkamisen merkiksi. Varotoimia varmaankin, että kukaan ei vahingossakaan ole samassa tilassa ja altistu säteille ilman syytä. “Vedä keuhkot täyteen ilmaa” - valkoinen palkki nousee ruudulla vihreän palkin päälle, ja aloitan hengityksen pidättämisen. Samalla yritän laskea sekunteja, mutta käytännössä lasken sydämeni lyöntejä, koska syke näkyy ruudulla eikä aivokapasiteettini riitä laskemaan ja katsomaan eri rytmiä. Säteet eivät näy mitenkään eivätkä tunnu miltään. “Voit hengittää”; punainen valo sammuu ja summerin surina lakkaa.
Sädehoitokoneen lavat pyörivät toiseen asentoon, ja sama toistuu laskujeni mukaan kolme tai neljä kertaa niin, että säteet kohdistuvat vasempaan rintaan eri suunnista. Viimeisen sädetyksen jälkeen hoitaja sanoo mikrofoniin, että hoito on päättynyt. Pöytä liikkuu pois sädehoitokoneen alta ja laskee alemmas, ja saan ottaa kädet pois pään vierestä. Kun hoitaja on irrottanut mokkulan rintakehästä, saan luvan nousta pois hoitopöydältä ja hoitaja jää tekemään töitään huoneeseen. Kiitos ja huomiseen! Siinä sädehoitokerta on pääpiirteissään kuvattuna. Tähän kaikkeen on mennyt noin 15 minuuttia ja homma on ohi. Sitten menen takaisin samaan taksiin, jolla olen tullutkin ja ajellaan kotiin.
Turvotusta ja turhautumista
Kolmen sädehoitokerran jälkeen rinnan ihossa ei näy vielä mitään jälkeä. Olen ollut väsynyt edelleen, mutta on vaikea arvioida, kuinka paljon väsymys johtuu sädehoidosta, kuinka paljon aamuheräämisistä ja matkoista Helsinkiin, tai kuinka paljon toivun edelleen sytostaattihoidosta. Joka tapauksessa nukun joka päivä päiväunet - ne ovat välttämättömyys, että jaksan. Vasen rinta on hieman turvonnut, mutta ei ole kosketusarka. Vähän mietityttää, että mitä on luvassa, kun saan säteitä viisi päivää putkeen, tai kun saan niitä vielä yhteensä 12 kertaa ensimmäisen kolmen kerran lisäksi.
Padelin pelaaminen onnistui ihan hyvin, mutta joissain äkillisissä tilanteissa tai niiden jälkeen huomasin, että pientä kipua tuntui rinnassa. Varsinainen padel ei suju ollenkaan sillä tasolla, millä se on ollut; taidot ovat ruosteessa ja ennen kaikkea reaktiot ja ajatus eivät tule ollenkaan niin nopeasti ja luonnostaan, kuin ennen. Tämän uskon olevan edelleen sytostaattien peruja ja tottakai myös väsymyksestä johtuvaa. Järjellä ajateltuna se on aivan ymmärrettävää, mutta omalle mielelle aika lannistavaa, kun ei jaksa yhtään pinnistellä ylimääräistä. Ei vaan jaksa. On hyväksyttävä ajatus siitä, että liikunnan tuoma endorfiini ei ehkä tällä hetkellä hyökkää tuomaan hyvää oloa samoin kuin normaalisti. Mutta vielä se päivä koittaa kun näin tapahtuu.
Lisää kommentti
Kommentit
Really appreciate your pics & detailed descriptions, helps me try to understand your treatments.
Definitely understand your frustration about padel, it’s annoying to know you can do better but your body isn’t in sync with your mind.
🤞that your treatment continues to go well, hope the fatigue becomes less of a factor for you.
Take care Sini, we are all pulling for you & thank you for sharing this journey with us