9.7.2025 - Viimeinen sytostaatti - kyllä!!!!

Olo oli normalisoitunut ennen tätä hoitoa aika merkittävästi verrattuna esim. kolmen viikon takaiseen olotilaan. Niin hyvä olo oli, että rohkaistuin lähtemään padelin peluuseen eilisiltana. Varottelin kavereita etukäteen, että joutunevat juoksemaan mun parina pelatessaan enemmän kuin ehkä haluaisivatkaan 😀 kuinka ollakaan, jaksoin ihan ookoo! Tunti sujui ihan hyvin, ja viimeinen puolituntinen oli sitten selviytymistä lähinnä. Mutta jaksoin pelata 1,5 h ja voi hitsi vieköön miten hyvä olo ja mieli tulikaan! Ihanaa pelata ja ihanaa nauraa räkättää kavereiden kanssa. Ihanaa. Kiitos Anniina, Jaana ja Kikka! Jännä juttu on tässä elimistön tilassa se, että kun tulee väsymys, siis vaikka ihan fyysinenkin väsymys, niin se ilmenee tarpeena nukkua. Alkaa haukotuttaa ja väsyttää. Se on padelkentällä vähän hankala tilanne, kun alkaa vallan haukotuttaa koko ajan. Kaikki tällä hetkellä lähes olemattomat keskittymiskyvyn rippeet on silloin kasattava, että jaksaa saattaa loppuun sen, mitä on tekemässä.  

Viime aikoina, kun vointi on ollut suht hyvä, päivän ensimmäinen ajatus ei välttämättä ole ollut syöpään liittyvää joka päivä. Tänään se kuitenkin oli; kun sain silmäni auki, tajusin heti, että tänään on viimeisen sytostaatin päivä. Mahtavaa! Rauhallinen ja helpottunut olo tuntui koko kehossa. Syötiin Kimin kanssa yhdessä aamupalaa ja makusteltiin, miten hyvältä tuntuu saada jättää sytostaateille hyvästit. Huono olo toki tulee vielä ja kaikki pienet inhottavat sivuoireet parin viikon kuluessa, mutta kunhan toimintakyky palautuu niin sekin on jo paljon. Kelataksin tultua pihaan jopa mammanpoika-kissa Felix tuli sanomaan heipat ja toivottamaan tsempit ❤️  

Viimeistä kertaa sytostaattia hakemaan

Syöpäkeskuksella jo mukamas konkarina painelin viidenteen kerrokseen lääkehoito-osastolle. Käsienpesun kautta odotustilaan odottelemaan ja sieltä hoitaja-Sarin mukana hoitotuoliin. Odotellessani tuli mieleen ensimmäinen käynti sairaalassa talvella, kun istuimme odotushuoneessa kirurgin käynnille. Silloin samaan tilaan saapui kalju nainen ja mulla oli huono omatunto, kun olin avoimin hiuksin siellä. Muistan ajatukseni olleen silloin se, että pelkäsin aiheuttavani pahaa mieltä ihmisille, joiden hiukset olivat lähteneet syöpähoidoissa ja muistan myös ajatelleeni, että heitä ei varmaan kiinnosta mun tukka just yhtään sillä hetkellä. Nyt, kun itsellä ei ole hiuksia, ei kyllä haittaa pätkääkään kanssasisarien hulmuavat hiukset, vaan päin vastoin – ihailen kaikkia ihmisten ihania hiustyylejä. On ne sitten pitkiä, polkkia tai lyhyitä, niin on ihana katsella, minkälaisia hiuksia ihmisillä on. Ihania. Tänään oli odotushuoneessa rouvapotilas, jolla oli tosi upea aivan lyhyt tukka, tumma ja vähän harmahtava. Upea. Voi kunpa nyt saisin sen pari senttiä hiuksia, niin voisin itsekin alkaa kulkea lyhyissä hiuksissa.  

No, joka tapauksessa, hoitopaikalle saavuttuani tutut säädöt tuolin jalkatuen kanssa ja apupöytä paikoilleen, että pystyy katsomaan tennistä rauhassa (Heliövaaran ja Pattenin peli oli juuri meneillään). Hoitaja-Sari kysyi perusjutut voinnista ja minkälaisia oireita on ollut. Ja sitten keittosuolaliuoksella tiputus käyntiin ja sen jälkeen syklofosfamidi, eli C, viimeistä kertaa. Vaan enpäs muistanutkaan sitä, että siitä on tullut mulle aiemmillakin kerroilla inhottava nenätuntemus, poskiontelot ja nenä tuntuu siltä, että niihin olisi mennyt vettä. No, siitä selviää, kunhan sietää 20 min inhotusta.  

Sitten punainen litku epirubisiini eli E menemään, sekin viimeistä kertaa. Aiemmilla kerroilla mulle ei ole tullut suoneen kovettumista tai kipuja, ja pidin käden niin paikoillaan kuin vaan ikinä pystyin, ettei tulisi nytkään. Tiputuskäsi on ollut joka kerta oikea, koska vasemmalle puolelle tehtiin leikkaus ja poistettiin imusolmukkeita.  

Tiputuskone piippaa aina tietyn melodian, kun ajastettu aika on mennyt ja lääke tippunut. Kylläpä tuntui aika kivalta kuulla se ääni, kun epirubisiini ja sen jälkeinen keittosuola olivat tippuneet! Sitten hoitaja-Sari otti kanyylin teippeineen pois, ja ei muuta kuin kamppeet kasaan, kengät jalkaan ja soronnoo! Toivon, etten ikinä enää joudu palaamaan moiselle osastolle, eikä kukaan perheestäni eikä kukaan ystävistäni, eikä kukaan muukaan. Kenellekään, ikävimmillekään tietämilleni ihmisille en toivo sitä.