Neljännestä sytostaatista ja ensimmäisestä EC-annoksesta alkaa olla nyt kaksi viikkoa. Olo alkaa olla jotakuinkin palautunut, vaikka kaiken maailman typerää pikkukremppaa onkin jatkuvasti. Ekan EC:n perusteella tuntuu ehkä varovasti sanoen siltä, että välttämättä sen aiheuttamat sivuoireet eivät tule olemaan niin kamalia kuin dosetakselista. Samalla tiedostan, että kehityskulku ei ole lineaarista, ja edellinen oletus voi mennä aivan metsään.
EC-tiputus kävi hieman joutuisammin, kuin doke. Hoitopäivä oli totutusti keskiviikko, jota ei ole tarvinnut vaihtaa, kun olen pysynyt terveenä. Taaskaan en päässyt omahoitajani potilaaksi, vaan eri kerrokseen ja eri hoitajalle, Sari nimeltään. Hän varmisti, että olen ottanut esilääkkeet oikein, ja ilmenikin, että ottamani yhden kortisonin sijaan piti kuitenkin olla otettuna kaksi tablettia. Olin siis ymmärtänyt saamani ohjeet väärin. Tämä ei ollut mulle yllätys, sillä jotenkin itsellänikin oli sellainen hieman epävarma tunne. Ohjeet tulivat edellisellä hoitokerralla vähän “lentämällä”, ja olisin kaivannut selkeämmät sävelet. Sari kuitenkin antoi minulle puuttuvan tabletin ja homma korjaantui.
Sari kertoi, että EC pyritään pistämään isoon suoneen, joten tällä kertaa kanyyli suunnattiin suoraan kyynärtaipeeseen. Suoni löytyi hyvin ja neulatyynyksi ei tarvinnut ruveta. Ensin puolisen tuntia C eli syklofosfamidia ja sitten E eli epirubisiinia, joka on väriltään kirkkaanpunaista ja saattaa aiheuttaa kudosvaurioita, jos sitä päätyy verisuonen ulkopuoliseen kudokseen.
Sari varoitteli, että syklofosfamidin tippuessa saattaa mennä nenä tukkoon tai voi tulla sellaisia tuntemuksia. Eipä sitä kauaa ollut vielä tippunut, kun tosiaan tuli nenään sellainen erikoinen, vähän pistelevä tuntemus, ihan kuin olisi mennyt vettä nenään. Piti niistää muutaman kerran ja tuntemus pysyi sen aikaa, kun lääkettä oli jäljellä. Sitten olo helpotti, ja olikin aika vaihtaa epirubisiini. Sari painotti, että käden tulee pysyä täysin paikoillaan, ettei tule oireita. Suoni voisi alkaa myöskin kovettua, joko tiputuksen aikana taikka sen jälkeen. Jos niin kävisi, Hirudoid forte on kuulemma voide, joka siihen auttaisi. Pidin käden niin paikoillaan kuin suinkin pystyin, eikä ainakaan siinä tullut mitään tuntemuksia. Sitten suolaliuoshuuhtelu, heipat ja kohti kotia.
Väsymys tuli salamana
Jo kotimatkalla tunsin, kuinka väsymys alkoi tuntua elimistössä ja alkoi myöskin nukuttaa. Kotiin päästyäni varsinkin jalat alkoivat mennä aivan hapoille tekemättä juuri mitään. Oli siis aika selvää, että EC:n vaikutukset alkoivat välittömästi hoidon jälkeen, toisin kuin doken. No eipä siinä, sohvapaikkahan on tullut kevään aikana tutuksi, joten siihen tuttuun paikkaan kävin pitkäkseni, kun eivät voimat riittäneet muuhun. Totuttuun tapaan vatsahan meni myöskin täysin sekaisin, vaikka ennakkovaroitusten mukaan ummetus olisi todennäköinen sivuoire. Onneksi imodiumit jälleen alkoivat toimia, vaikka niitä piti kyllä ottaa useampi satsi.
EC:n aiheuttama väsymys ei niinkään ole sellaista nukuttavaa väsymystä, vaan todella fyysistä uupumista. Siis esimerkkinä, jos sohvalla maatessa nostaa jalat koukkuun, jalat menevät siitä täysin hapoille. Tai paikoillaan seisoessa vatsalihakset menevät täysin hapoille. Ei jaksa vaikkapa tehdä voileipiä seisten, vaan pitää istua. Tuntuu aika uskomattomalta kokea tällaista. Kävelylenkille on täysin utopistista ajatella menevänsä siinä olotilassa, kun aito maksimisuoritus on kävellä muutama metri olohuoneesta keittiöön. Vaikka voisi luulla, että mieli olisi tällaisessa tilanteessa aika matalalla, niin ei siinä oikein jaksa mitään murehtiakaan. Lohduttavin ajatus itselleni tuossa tilanteessa on, että tämä on ohimenevää. Vaikka juuri nyt en jaksa mitään, ja vatsa ei toimi, olo tulee paranemaan kenties jo muutaman päivän päästä. Inhottavaa kuitenkin oli ja on se, että ei tiennyt, kuinka huonoksi olo tulee putoamaan, kun EC:stä ei ollut mitään kokemusta. Doken suhteen oli tiedossa, että 5. ja 6. päivä hoidosta tulisivat olemaan ne kamalimmat. Mutta mitä sitten kävisi, kun nyt esilääkkeenä otettu pahoinvointilääke lakkaisi toimimasta? Onneksi mulla on olemassa jo hoitojen alussa varmuudeksi hankitut pahoinvointilääkkeet, joita hoitajat kannustivat ottamaan sitten matalalla kynnyksellä, jos yhtään alkaisi siltä tuntua.
Lakkiaiset omalla sohvalla
Lauantai oli koulujen päättymisen päivä ja lakkiaisia olisi ollut käytävänä. Olin ilmoittanut jo hyvän aikaa aiemmin, että meikäläisestä ei valitettavasti ole juhliin lähtijäksi. Kimillä oli tiedossa muutamat ja ihan hyvin hän pystyi sinne lähtemään, minä en tarvinnut kaitsijaa, kun ruokaa oli suht valmiina. Makaronin keittäminen oli aivan maksimisuoritus siinä kunnossa. Sen lisäksi, että harmitti tärkeiden ihmisten lakkiaisten väliin jääminen, tunnustan että ruoan ystävänä otti aivoon myös kaikkien ihanien voileipä- ja täytekakkujen missaaminen 😞 Pyysin Kimiä tuomaan prismasta valmiin voileipäkakun, joka saisi toimia henkisenä laastarina tähän ongelmaan. 3/4 voileipäkakkua vetelin siinä sitten päivän aikana kitusiin. Eihän se yhtä hyvää ollut kuin jonkun itsetekemä, mutta paremman puutteessa maistui kyllä! Kun elämä jakaa sitruunoita, tee niistä limonadia vaimitensemeni.
Hoidon jälkeisen sunnuntain koittaessa alkoi tuntua siltä, että ehkä mitään massiivista pahoinvointia ei tulisikaan, ja ehkä pahin väsyminenkin alkoi olla takana päin. Vatsakin pysyi “kasassa”. Lähdimme sitten Kimin kanssa autoilemaan letunpaistokamppeet mukana sellaiseen paikkaan, mistä tiesin, että pääsee hyvin vähällä kävelyllä järven rantaan. Voi että oli mahtavaa päästä pois sohvalta ja ulos ihan muuhun maisemaan! Edelleenkin voimat rajoittivat kävelymatkan muutamaan kymmeneen askeleeseen, mutta ainakin pääsin ulos. Kyllä laineiden liplatus ja kesätuuli ovat rentoutuskeinoina vertaansa vailla.
Lisää kommentti
Kommentit