Hoitojakson kolmas viikko on menossa. Olo on fyysisesti suht normaali, uskallan käyttää adjektiivia ‘hyvä’. Mielikin on ihan kirkas, on ollut mahtavaa päästä tekemään kävelylenkkejä ja laittamaan ruokaa ja leipomaan sämpylöitä. Normaaleja asioita.
Hiukset ovat kohtapuoliin lähteneet. Hiustenlähtö alkoi aika lailla tasan 2 viikkoa ensimmäisen hoitojakson jälkeen. Odotin päänahan tuntemuksia, kipeyttä tai kihelmöintiä, mutta sellaisia ei mulle tullut. Yhtäkkiä vaan huomasin, että hiuksia jää käsiin, ja nyt olen nyppinyt niitä ympäri päätä parin päivän ajan vessanpöntön yläpuolella, ettei ihan koko kämppä olisi täynnä hiuksia. Kissankarvat riittäkööt siihen!
Taisin ahdistua hiusten lähtemisestä etukäteen niin paljon, että ehdin murehtia sitä riittävästi omiksi tarpeiksi. Leikkautin hiukseni ihan lyhyiksi ennen kuin ne alkoivat lähteä - Saria saan kiittää tästä ideasta. Ainakin sain hallita hiusten lähtöä sen osalta, kuinka pitkät ne ovat. Menin kampaajaopiskelijan tuoliin ja kerroin mitä seuraavaksi tullaan tekemään. Pariin kertaan piti vakuutella, että kyllä se joo nyt leikataan ihan kokonaan lyhyeksi eikä jätetä mitään pitkiä osuuksia päälle tai minnekään muuallekaan. Hän totesi, että pitää käydä kysymässä vähän neuvoa, että miten kannattaisi toimia, kun ei hän ole koskaan aiemmin tehnyt moista leikkausta. Kannustin, että nyt anna mennä vaan, kun kerrankin pääset kokeilemaan, ja sitä paitsi, jos menisi vihkoon niin sekään ei haittaa koska tukka lähtee pian muutenkin.
Kannustavat sanat ei auta
Leikkauksen lopputulos oli siisti ja varmasti ammatillisesti hyvä, mutta kyllä oman mielen piti tehdä pari päivää aika voimakkaasti töitä sen hyväksymiseksi. Kampaajaopiskelija yritti olla kannustava, että hyvinhän lyhytkin tukka mulle sopii. Kaunis ele, mutta siinä mielentilassa olisin mieluummin kulkenut ämpäri päässä. Onneksi oli pipo, ja päätin olla menemättä seuraavien kuukausien aikana ilman pipoa minnekään. Siinä mielessä hiusten leikkaus oli hyvä juttu, että lyhyet hiukset tuntuivat niin kamalalta, että niiden lähtö tuntui siunaukselta. Ei tämmöistä pysty järjellä selittämään, ja moinen ajattelu tuntuu ihan urpolta näin jälkikäteen. Siltä kaikki maanantaina kuitenkin tuntui. Ainoaa pientä lohtua tuntui saavan vertaisilta, ja ihana Empsu varsinkin on kyllä tulitukena tilanteessa kuin tilanteessa.
Mutta sitten, kun keskiviikkona hiuksia alkoi irrota, ahdistus alkoi karista sitä myötä, kun hiuksetkin. Minkä minä tällekään asialle voin, en yhtään mitään. Nyt, kun ¾ hiuksistani on virrannut Riihimäen jätevedenpuhdistamon suodattimiin, tuntuu jopa aika lailla yhdentekevältä, onko kalju vai siili vai mikä. Ehkä mieleni vaan toimii tällä tavoin, valmistautuu etukäteen rankasti ja sitten h-hetken koittaessa on valmis.
Hyvinvointi on mahdollista
On ollut tosi helpottavaa huomata, että väliviikolla on mahdollista voida – ei pelkästään ihan ookoo vaan hyvin. Yöunet voisivat olla pidemmät, mutta ihan kohtalaisesti olen saanut nukuttuakin. Lämpöily loppui onneksi edeltävään viikonloppuun. Näläntunnetta ei hirveästi ole, joten ruokailut pitää aikatauluttaa kellon mukaan. Suu on palautunut aika hyvin, haavaumat ovat parantuneet ja kielikin on suht normaali. Lempparini etikkainen salaatinkastike tuntuu jälleen syömäkelpoiselta, aamuteetä voi juoda melko lämpimänä ja jopa vissyä on voinut juoda ilman kipuja, nämä kaikki on olleet mukavia arjen juttuja. Tosin, olen kalibroinut makutuntemuksia Kimin kanssa, ja vaikuttaisi siltä, että makuaisti ei sittenkään ihan pelitä normaaliin malliin. Mutta kun edes suurin piirtein, niin sekin on plussaa. Hoitokertojen kertyessä palautuminen on varmaan hitaampaa, ja kyky eri asioiden tekemiseen varmaan alentuu, siihen olen asennoitunut. Sen vuoksi aionkin mennä huomenna pelaamaan padelia vaikka väkisin, kun se vielä tuntuisi suht hyvin onnistuvan! Jee!!! Ja tänään illalla pääsen vihdoin super-Ellinooran keikalle! JEEEE!!!
Ensi viikolla on vuorossa toinen hoitokerta. Dosetakselia ja herceptiniä jälleen luvassa, kortisonia esilääkityksenä ja valkosolukasvutekijää sitten seuraavana päivänä. Ihan kuin olisin muka jo vanha tekijä, kun tiedän ensimmäisen kerran perusteella, mitä tapahtuu. Sitä en kuitenkaan tiedä lainkaan, kuinka elimistöni tulee tällä toisella kerralla reagoimaan (lukuunottamatta kortisonin aiheuttamia unettomia öitä). En tiedä, tuleeko ensimmäinen viikko olemaan jälleen lämpöilyä päivin öin, tulenko kokemaan luukipujen helvetin nyt vaikkei ensimmäisen kerran jälkeen tarvinnutkaan, tuleeko kolotuksia olemaan yhtä paljon vai vähemmän vai enemmän.
Positiivinen puoli tässä kaikessa on ensimmäisen kerran perusteella se, että se uskomattoman paha ja heikko olo tulee jälleen olemaan ohimenevää. Jos jotain saisi toivoa, niin ainakin sen, ettei tarvitsisi tällä kertaa lähteä päivystykseen. En pidätä hengitystä, ja yritän nyt olla murehtimatta tätä etukäteen sen enempää, koska tiedän sentään proseduurin. Mulla on nyt kela-taksiinkin loistava vakkarikuski, niin matkat on mukava tehdä. Näin nämä jokapäiväisen elämän perusjutut muokkautuvat ja normalisoituvat vallitsevaan tilanteeseen.
Lisää kommentti
Kommentit