Eilisestä meinasi tulla lämmötön päivä, mutta sentään ennen nukkumaanmenoa oli tasan 37C. En kuitenkaan ottanut lääkettä yötä vasten, koska olo oli suht normaalin oloinen. Muutenkin eilen oli melko hyvä olo, joskin väsynyt ja siitä poikkeuksellinen, että ruoka ei meinannut maistua eikä ollut nälkäkään. Söin ja join toki siitä huolimatta, mutta ehkä en ihan niin paljon kuin aiempina päivinä.
Tänään sen sijaan oli uskomaton aamu. En meinannut uskoa korviani, kun kysyin Kimiltä herättyäni, että paljonko kello on ja hän sanoi sen olevan varttia yli seitsemän. Olin alkanut nukkua noin klo 23 edellisenä iltana ja kertaakaan en ollut havahtunut yön aikana mihinkään - siis kahdeksan tuntia yhtäjaksoista yöunta! Mitä ihmettä! Onkohan näin käynyt kertaakaan tammikuun 14. päivän jälkeen, ei varmaan.
Söin aamupalaa ruokapöydän ääressä ilman puhelinta, ilman padia, ilman radiota päällä. Katselin samalla ikkunasta ulos, aurinko siellä paisteli. Mimmi oli tarkkana tarhassa aamun vahtivuorossaan. Ulkona tuiversi tuuli, mutta sisällä ei tietenkään. Koska ei ole lämpöä, eikä ole mitään kolotuksia tai vihlontaa eikä pääkipua, tuntuu siltä, että on saanut ajattelukyvyn takaisin. Siinä puuroa syödessäni ja ulos katsellessani mieli oli tyyni ja tuntui siltä, että yksi taistelu on nyt käyty. Jotkut syöpäpotilaat ovat sitä mieltä, että eivät halua puhua taistelusta tai olevansa taistelussa syöpää vastaan. Olen miettinyt sitä jonkun verran, ja asia ei herätä minussa mitään sen suurempia intohimoja. Kyllä musta oikeastaan tuntuu, että joudun taistelemaan. Joten aamulla olo oli sellainen, että sota on kesken, mutta ensimmäinen kuudesta taistelusta on takana.
“I got the eye of the tiger, a fighter
Dancing through the fire
'Cause I am a champion, and you're gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
'Cause I am the champion, and you're gonna hear me roar”
Haarniska kaappiin
Hankin ennen sytostaattien alkua itselleni pinkki-violetin Onepiecen, se on mun henkisen haarniskani maallinen ilmentymä, syöpähaarniska. Nyt kun olo alkaa tasaantua, tekee taas mieli pukea normaalit olovaatteet. Tänään pakkasin siis Onepiecen kaappiin odottamaan, että 12 päivän päästä taas puen sen ylleni.
Ensi viikolla vaanivaa hiusten lähtöä ajatellen kävin sovittamassa Hämeenlinnassa ns. pantatukkaa paikassa nimeltään MyClips. Suomalainen yrittäjä Minna tekee käsityönä peruukkeja ja näitä pantatukkia. Ajatus hiustenlähdöstä ahdistaa tosi paljon, ja vielä enemmän ahdistaa ajatus peruukin pitämisestä - ei ole yhtään mun juttu ainakaan nyt. Pantatukka on kankaiseen pantaan kiinnitettävät hiukset, jotka voi pitää joko ponnarilla tai avoimena pipon tai hatun kanssa. Pannassa on hiukset, keskellä ei ole eli ilman hattua sitä ei voi avoimena pitää. Minä tykkään pitää kaikenlaisia hattuja ja myös pantoja, joten ajattelen, että tämä voi olla mulle ratkaisu, jolle tulee oikeasti käyttöä. Syöpäpotilaat saavat peruukkia varten maksusitoumuksen/palvelusetelin, ja vaikka tietysti muutenkin, niin varsinkin kyllä on onni asua Kanta-Hämeessä. HUS:n maksusitoumus on alle 200€, kun OmaHämeen puolella se on melkein 450€. Aika iso ero!
Sairaus alkaa näkyä
Olen miettinyt tosi paljon sitä, minkä takia hiusten lähteminen tuntuu mulle niin pahalta ajatukselta. Ehkä yksi isoimmista asioista on, että sen jälkeen tuun olemaan virallisesti julkisestikin sairas. Tähän asti on voinut kulkea ihmisten ilmoilla incognito, omana itsenään ilman, että sairaus näkyy ulospäin. Kaljuna on aika eri juttu. Joo, pipon voi laittaa päähän ja joo, hiukset kasvaa takaisin. Se ei ihan kauheasti lohduta. Pidän melko epätodennäköisenä, että maailmassa itse asiassa on kovin montaa normaalisti hiuksellista ihmistä, varsinkaan naista, joka kokisi ookoona olla kalju. Ja siihen vielä kulmakarvojen ja silmäripsien lähtö päälle.
Lähestymistapaa muuttaen on käynyt mielessä, että koska olen jo sairauden myötä vihainen, niin nyt saan sitten kokeilla miltä tuntuu olla kalju vihainen nainen. Heh. Ja kunhan hiukset lähtevät kasvamaan takaisin, pääsen testaamaan lyhyitä hiuksia, mitä mulla ei koskaan ole ollut. Olisin pärjännyt ilman simulaatiotakin. Mutta. Jos olemalla muutaman kuukauden hiuksettomana voin lunastaa universumilta elinaikaa lisää vuosikymmeniä, maksan velkani hiusteni muodossa maailmalle. En hyvillä mielin, mutta maksan.
Lisää kommentti
Kommentit