Päivä nro 8 ekan sytostaatin jälkeen menossa. Lämpöily jatkuu, vatsa ei toimi ja välissä tuli käytyä Hyvinkään sairaalan päivystyksessäkin yön yli visiitti. What a time to be alive.
En tiedä pystyisinkö jotenkin vaikuttamaan ensimmäisiin ajatuksiini heti heräämisen jälkeen. Nyt ne välttämättä liittyvät aina tähän saatanan syöpään, jos sitä ei lasketa, että mietin paljonko kello mahtaa olla. Onko kuumetta, pitääkö kiiruhtaa vessaan, kuinka kuiva suu on, tai jotain muuta sellaista. Päivän viimeisinä ajatuksina en suostu syöpää ajattelemaan, vaan ajattelen läheisimpiäni ja käyn heidät mielessäni läpi yksitellen toivottaen heille hyvää yötä.
Jollekin toiselle 37 saattaa olla ihan keskiverto ruumiin lämpötila, mutta minulle se on lämpöä. Normaali lämpötila minulle on 36,5. Menen epäkuntoon heti, kun lämpöä on 37 tai yli. Lihaksia alkaa vihloa ja olen väsynyt. Nyt on käytännössä arvioni mukaan seitsemäs peräkkäinen päivä, kun tätä olotilaa on kestänyt - ja siihen päälle kaikki sytostaattien, täsmälääkkeen ja valkosolukasvutekijäpiikin aiheuttamat vaikutukset. Ai että. Eilisilta oli tosi upea, tuntui etuoikeutetulta käydä nukkumaan ilman että oli lämpöä. Mutta tulihan se sieltä sitten keskellä yötä takaisin kuitenkin.
Kohti sairaalaa
Maanantaina olin kirjoittanut päiväkirjan alkuillasta ja näköjään maininnutkin, että lämpötila sahailee ja että päivystykseen pitää mennä, jos nousee yli 38. No illalla siinä klo 19.30 aikaan tunsin, että nousu alkaa, ja vajaassa tunnissa lämpö oli noussut 37,5:stä 38,2:een, vaikka olin ottanut puolikkaat lääkkeet. Ei auttanut muu kuin lähteä kohti Hyvinkään sairaalaa. Otin mukaan juomapullon, puhelimen laturin (ja puhelimen tietysti) ja pari banaania siltä varalta, että yökeikka tulee, ja nälkä yllättäisi. Mielessä välähti, että mitenkäs villasukat, mutta niitä en pakannut mukaan. Virhe. No näistä opitaan. Mitenkään paniikissa sinne ei ajeltu, olotilani oli suht ookoo, vaikka kuumetta olikin.
Päivystyksessä ei vuoronumeron ottamisen jälkeen tarvinnut kovin kauaa odotella, vaan ehkä minuutin jälkeen hoitaja kutsui huoneeseen. Kerroin tilanteen ja hän kyseli tarvittavat lisätiedot, jonka jälkeen toivotti tervetulleeksi omaan huoneeseen odottamaan jatkotoimenpiteitä. Näin oli odotettavissakin, ja Kimi lähti siitä sitten kotiin. Sovittiin, että jos sellainen ihme tapahtuisi, että ajoissa kotiin yöksi pääsisin, niin soitan. Muussa tapauksessa tulisin taksilla. Jos tämän kevään aikana jotain on opittu, niin se, että kovin paljoa pidemmälle ei tällaisessa tilanteessa ole hyödyllistä suunnitella. Kyyti kyllä järjestyy, kunhan kaikki muu järjestyy sitä ennen.
Testausta, selvittämistä
Huoneeseen päästyäni hoitaja, jonka nimi meni ohi, tuli ottamaan verikokeet heti kättelyssä. Sen jälkeen hoitaja Taru tuli ottamaan EKG:n ja verenpaineet ja –sokerit. Olo oli kyllä sippi, onneksi pystyin makaamaan sillä 70 cm leveällä sairaalasängyllä. Ihanasti hoitaja Taru tuli myös ilahduttamaan vanhalla kunnon koronatestillä nenästä, ai että! Se oli kyllä karmivampaa, kuin muistinkaan, mutta siitäkin selvittiin. Virtsanäyte piti antaa ja se onnistui suht nopeasti, koska olin latkinut päivän aikana vettä pitkälle kolmatta litraa. Keuhkokuvakin otettiin. Välissä kävin pariin kertaan myös vessassa, koska vatsa tyhjeni kerta kaikkiaan.
Tunnit kuluivat ja hoitaja Taru kävi jossain välissä huikkaamassa, että ei ollut koronaa eikä influenssaa. Jes, huh. Tulehdusarvot ihan minimaalisen verran kohollaan, mutta vain vähän. Sain myös 500 mg parasetamolia laskemaan kuumetta, mutta siitä huolimatta vilunväreet alkoivat tulla takaisin. Reisilihaksiin alkoi tulla vihlovaa kipua, sellaista mitä nyt varmaan vähän joka toiselle tulee, kun kuume nousee. Onneksi olin yksiössäni ja sain itse päättää, että valot voi laittaa minimiin.
Lääkäri tuli vihdoin, kun kokeiden ja kuvien tulokset olivat hänellä saatavilla. Koska ei ole flunssaoireita, eikä muuta merkittävää oiretta kuin vatsan toimimattomuus, hän ehdotti, että seuraisimme vointia yön yli. Sopii minulle. Tuntuu turvallisemmalta ja jopa helpommalta olla siellä, kuin miettiä kotona pitäisikö lähteä uudelleen sairaalaan vai ei. Näytti yksinkertaisesti siltä, että sytostaatti aiheutti elimistössäni tällaisen reaktion. Pyysin vielä buranan lisäavuksi kuumetta laskemaan, sekä peittoja lisää, sillä parasetamoli ei kolmen tunnin aikana tehnyt tehtäväänsä. Sitten elämäni ensimmäinen yö sairaalassa saisi alkaa. Yhden jälkeen tunsin, kuinka joku kuumevieterin pingotus laukesi ja olo alkoi vihdoin helpottaa. Nukuin tunnin kerrallaan, mutta sentään nukuin!
Uusi päivä
Aamulla uudet lääkärit ja hoitajat, Ville ja Matias, tulivat tervehtimään ja uudet verikokeetkin ym. Otettiin. Niissä ei ollut merkittävää muutosta, lämpötila 37,2 (joka nykyisin on siis melko perus) ja oloni tuntui omasta mielestäni huomattavasti paremmalta kuin illalla, joten Ville totesi kotiinlähdön olevan seuraava ohjelmanumero. Mahtavaa, en pane hanttiin. Tarjoillusta aamupalasta söin aamupuuron ja join mehukeiton, ja sitten ihana isä tuli hakemaan. Käynti oli kokonaisuudessaan aika lailla 12 h mittainen. Kotiin ajellessamme mietin, että kuinkahan monta kertaa vielä joutuisin marssimaan päivystyksen asiakkaaksi. Tätä sytostaattia on luvassa vielä kaksi kertaa, ja ymmärtääkseni annos tulee olemaan suunnitelman mukaan ensi kerralla suurempi kuin ensimmäinen.
Kylläpä oli ihanaa päästä kotiin, käydä suihkussa ja mennä omaan sänkyyn pötkölleen. Sinänsähän olotila ei sairaalakäynnin jälkeen ollut yhtään sen parempi – en saanut mitään nesteytystä, saati antibioottia, mikä on tosi hyvä asia käsittääkseni. Jos olisin joutunut antibiooteille, seuraava hoitokerta olisi siirtynyt todennäköisesti myöhemmäksi ja sitä me ei haluta. Me halutaan pysyä aikataulussa, että tämä paska on ohi niin nopeasti kuin se vain voi olla. Mutta tiistai jatkui siis jyrän alle jääneenä. Onneksi ihana Kimi oli tehnyt mulle smoothieta jääkaappiin ja teki myös salaatin, joka illalla maistui. Ruokahan on maistunut koko ajan, se on onni. Vatsa vaan ei toimi. Kimi kysyi eilen, että valitsisinko mieluummin ripulin vai oksentamisen. Näistä kahdesta jymypotista valkkaisin kuitenkin ensimmäisenä mainitun, eli kurjuutta ei sittenkään vielä ole meikäläisen kohdalla maksimoitu.
Syöminen siis onnistuu, mutta alkaa olla aika epämiellyttävää. Kieli nimittäin on aika turta ja suussa tuntuu pieniä haavoja aina välillä. Sekin on sytostaatin sivuoireena kohtalaisen odotettua. Kieli tuntuu siltä, että se olisi palanut kauttaaltaan, mutta ei onneksi sentään ole varsinaisesti kipeä. Arka vaan. Ja huulet ovat aivan rohtuneet. Viikon jälkeen. Viikkoja tulee yhteensä 18. Toisessa mittakaavassa on menossa päivä 8/127. Mitä tämä kaikki tulee olemaan, kun hoitokertoja kertyy enemmän. En tiedä kumpi on parempi/pahempi; olla täysin epätietoinen siitä, mitä tulee, vai tietää, että tämmöistä se esimerkiksi voi olla koko ajankin. Nyt, klo 19.15 keskiviikkona lämpöä on 37,4. Kohta otan lääkettä, että se lähtee laskuun yöksi, ja saan toivottavasti muutaman tunnin unta.
Lisää kommentti
Kommentit