Enää vajaa viikko aikaa onkologille. Niin se menee nyt kuten aiemminkin, että odottaminen on helpompaa silloin, kun on pidempi odotusaika vielä edessä. Mitä vähemmän odotusaikaa on, sitä enemmän odotettava asia pyörii ajatuksissa.
En tiedä kumpi tekee olemisesta hankalampaa: se, että odottaa positiivisin mielin ja pettyy pahasti, vai se, että odottaa pessimistisenä ja saa mitä odottaa. Ainakaan tuo ensimmäinen vaihtoehto ei meikäläiselle sovi, kun pudotus on niin suuri. Mutta ei tämä asioiden tajuaminen todeksikaan ole yhtään sen kivampaa. Tänään(kään) en saanut nukuttua aamuun asti, vaan heräsin aivan ennen aikojani. Selailin kaiken muun muaksi myös Maisan ajanvarauslistaa ja tajusin, että viikon päästä ke lääkehoitoon varattu aika on 3h mittainen. Käsittääkseni sädehoitoa ei kolmea tuntia anneta kerralla, joten kyseessä täytyy olla sytostaattihoidon varaus. Vaikka asia lopullisesti varmistuukin maanantaina, mieli synkkeni kyllä aika mustaksi. Tiedossa olisi aivan paska päivä.
Järki ei auta tunteeseen
Joo, sytostaatit annetaan, jotta paranen ja joo, sytostaatit tuntuu pahalta, koska ne toimii. Mutta se ei tuo järkiperäinen ajattelu oikein päde, kun sisimmässä tuntuu pahalta. Pelko tuntuu pahalta. Epäreiluus tuntuu pahalta. Tulevat oletetut pahat olot tuntuvat kammottavilta. Oletettu hiusten lähteminen tuntuu epämiellyttävältä. Oletettu kortisonilääkityksen tuoma turvotus ei tunnu kivalta sekään. Menetetty kiva kesä tuntuu aivan paskalta. Pahan olon tunnetta ei järjellä saa pois, ei kai silloin tarvittaisi psykologeja ja psykiatrejakaan. Tänään ei hymyilytä eikä huvita olla hyvällä tai edes neutraalilla tuulella. Tänään on vihainen, ahdistunut ja surullinen mieli. En tiedä uskonko jumalaan, varmaan joku osa minusta siihen ehkä uskoo. Ja se osa, joka ehkä on uskonut, alkaa menettää uskoaan. Jos jumala on olemassa, niin minkä takia se tuo mulle tällaista. Mutta ketä sitten syytän, jos jumalaa ei olekaan? Elämää varmaan. Aika abstrakti syntipukki.
Aletaan lähestyä sitä hetkeä, kun pitää päästä purkamaan tuntoja jonkun ammattilaisen luokse. Jaksaminen alkaa olla aika ajoin kortilla. Tähän asti olen voinut elellä ihan kohtalaisesti purkamalla ajatuksia kirjoittamalla ja puhumalla, mutta nyt se ei tunnu enää riittävältä. Auttaisi toki aika paljon, jos saisi nukuttua jatkuvasti hyviä tai edes kohtalaisia yöunia, mutta sille saa ilmeisesti taas heittää hyvästit, myös sytostaattien ajaksi. Voi helvetin kuustoista tätäkin, olin justiin syksyllä ja talvella päässyt takaisin säännölliseen yöunirytmiin vuosien ongelmien jälkeen. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, siitä ei pääse mihinkään. Sekin tuntuu just nyt aika pahalta todeta, että välillä elämä on rankkaa ja ei tässä nyt muu auta kuin mennä eteenpäin. No ei auta ei. Siinä lausahduksessa ei paljon myötätuntoa ole, realismia sen sijaan on. Mun elämässä on realismia nyt ihan riittävän paljon omiksi tarpeiksi.
Huomenna on luvassa verikokeet, EKG sekä sydämen ultraäänitutkimus. Olin ajatellut myös mennä iltapäivällä työpaikalle moikkaamaan työkavereita, mutta jos mieli on huomennakin tällainen, niin taidan jättää menemättä ja murjottaa suosiolla kotona. Toivottavasti edes muutama tunti yöunta parantaisi fiilistä huomiseksi.
Lisää kommentti
Kommentit