Se on perjantai. Ensimmäiset työpäivät sairasloman jälkeen on nyt takana, ihan jännä tunne tämäkin. En mennyt vielä tällä viikolla toimistolle Helsinkiin, vaan tein töitä etänä, ja se oli kyllä erittäin järkevä päätös.
Olen ollut yllättävänkin väsynyt, vaikka olen jaksanut kyllä tehdä ihan kohtalaisesti työpäivät, kun on voinut istua koneen ääressä rauhassa kotona. Lisäksi yöunet ovat taas kateissa, joten Helsinkiin meno olisi varmaan vielä tuplannut tai triplannut väsymyksen tässä terveystilanteessa. Ensi viikolla haluaisin kyllä jo päästä ihmisten ilmoille ja toimistolle, mutta realismia varmaan on, että en tule jaksamaan täyttä työviikkoa toimistolla joka päivä vielä silloinkaan.
Kivut ovat hellittäneet, mutta haavat ja varsinkin kainalohaava on ilmoittanut itsestään iltaisin siitäkin huolimatta, että olen pitänyt päivien aikana taukoja ja jumppaillut käsiä. Eli puolikkaat särkylääkkeet on sitten pitänyt ottaa juilimiseen. Taitaa mennä vielä hetki, että pääsen pelaamaan kunnolla padelia tai juoksulenkille, vaikka sormet (tai ehkä tässä tapauksessa jalat?) sinne jo syyhyävätkin. Vaikka olisi kuinka tukevat urheilurintsikat, hiukkasen arveluttaa rinnan heiluminen ja sykkeen nouseminen samanaikaisesti. Hyvää kuitenkin on se, että olen päässyt saunaan ja se ei ole aiheuttanut mitään ylimääräisiä huonoja tuntemuksia. Kyllä sauna vaan on ihmiselle hyvä paikka. Avanto peruuntui viikonlopulta, katsotaan jos vielä tehtäisiin viime hetken ex tempore –avantoreissu.
Epävarmuuden kanssa elämistä
Mieli on tasoittunut maanantaista, yksi hyvin nukuttu yö auttoi rauhoittumaan merkittävästi. Olen ehkä päässyt sen asian kanssa tasapainoon, että sytostaatit todennäköisesti tulevat mun elämään. Asennoidun siis näin, vaikka en edelleenkään tiedä mitä onkologi tulee ehdottamaan. Jos muutaman kuukauden kärsimyksellä minimoidaan syövän uusiutuminen ja saan todennäköisimmin elellä rauhassa sen jälkeen pidempään, teen sen vaihtokaupan ilman muuta.
Nyt pitäisi enää saada selvyys aikatauluun ja päästä siinä käyntiin, sillä mitä nopeammin ne aloitetaan, sitä nopeammin ne myös päättyvät. Elämän suunnitteluhan on nyt käytännössä mahdotonta, kun ensinnäkään ei tiedä, milloin jotain sairaala-/lääkärikäyntejä on, milloin hoitojaksot ovat ja millä lailla ne vaikuttavat olemiseen. Tää on mulle tyypillistä ajattelua, en kerta kaikkiaan näköjään kykene sellaiseen suurpiirteiseen Carpe diem –henkiseen elelyyn vaikka universumi yrittää sitä mulle opettaa. Toisaalta, koronan aikana ja Ranskassa vietetyn syksyn aikana se kyllä onnistui aika hyvin...onko tämä pakottava tarve suunnitteluun jotain omassa mielessä syntyvää tarvetta kontrolloida tilannetta, jossa en pysty hallitsemaan asioita juurikaan? En tiedä enkä aio sitä nyt yrittää liiemmin selvittääkään. Mitä väliä sillä oikeastaan on.
Kohtalotovereiden seuraan
Tänään päätin myös liittyä Facebookin Rinnakkain-vertaisryhmään rintasyöpäpotilaille. En ole varma, mitä mieltä olen siitä, mutta sehän selviää. Pääsenhän sieltä aina poiskin tai ryhmää ei tarvitse seurata. Tähän asti on tuntunut siltä, etten vielä kaipaa tuntemattomien ihmisten vertaistukea, sillä ystävä- ja tuttavapiirissäni on valitettavasti monia kohtalotovereitani, joiden kanssa olen ollut yhteydessä. Tai en edes vielä ole ehtinyt olla yhteydessä sen enempää, mutta on tarkoitus.
Ehkä mun on tarvinnut sulatella koko sairastumisasiaa tähän asti ja hyväksyä tosiasiat ennen itseni muiden sairaustarinoille altistamista. Muiden sairastumistarinoissahan ei siis ole mitään vikaa, en vaan ole halunnut tulla niistä tietoiseksi. Kuten joku ei välttämättä halua tulla minun hoitokertomuksestani tietoiseksi. Ei se haittaa, ymmärrän erittäin hyvin. Enhän itsekään haluaisi olla tästä tietoinen, mutta mä en pysty valitsemaan. Meistä jokaisen tulee pitää huolta omasta hyvinvoinnista, ja joskus se tarkoittaa, että pitää olla katsomatta/kuuntelematta/lukematta asioita.
Lisää kommentti
Kommentit