10.3.2025 - Jälkitarkastus

Jos verrataan tähän sairaalakäyntiin valmistautumista verrattuna viiden viikon takaiseen, ensimmäiseen käyntiin HUS:n Puistosairaalan Rintarauhaskirurgian poliklinikalla, etukäteistunnelma oli varsin toisenlainen, vaikka lopputulema olisi tänäänkin voinut olla ihan karmiva. Ensimmäistä käyntiä ei uni tai sen enempää ruokakaan maittanut, olo oli raskas ja mielikin. Nyt ei meistä kumpikaan osannut liioin panikoida tai hermoilla. Tulee mitä tulee. Kai tähänkin voi jotenkin siis harjaantua, vaikka en usko testitulosten vastaanottamisen odottamisen koskaan olevan kovin helppoa tai mielekästä.  

Tällä kertaa ei odotustilassa (kuva yllä) ollut muita, kun menimme tutuille paikoille hyvissä ajoin odottamaan vuoroani. Eräs naisoletettu meidän jälkeemme saapui. Luulen, että kello oli aika lailla tasan 11, kun hoitaja tuli hakemaan hoitohuoneeseen. Nimi ei jäänyt mieleen, mutta aivan uusi henkilö oli kyseessä. Sitä vastoin huoneessa odotteli kirurgi Julia. Tervehtimisen jälkeen hän varmisti, muistanko hänet. Kuinka olisin voinut unohtaa!  

Julia pyysi saada nähdä haavat, sen jälkeen keskusteltaisiin enemmän. Hän katsoi rintaa ja totesi ykskantaan haavan näyttävän hyvältä. Itse asiassa, “söpö” taisi olla hänen käyttämänsä adjektiivi tarkalleen 😀 siistiltä haavat näyttävätkin. Hoitaja tuli karsimaan loput tikkilangan jäänteet ja pahoitteli jos sattuu. Tässä tilanteessa yksi mahdollinen pieni nirhaaminen ei meikäläistä kyllä haittaa, eikä minuun sattunutkaan. Julia oli tyytyväinen haavaan ja toisti ensimmäisellä kerralla sanomansa tiedon siitä, että nännin tatuointi ns. omalle paikalleen on mahdollista.  

Kun hoitaja antoi luvan, puin vaatteet takaisin päälle ja keskustelu sai alkaa. Julia esitteli skannattua lappua, jossa oli tiedot kasvaimesta. Tai itse asiassa kasvaimista: tiedossa olevan kasvaimen lisäksi samasta paikasta oli löytynyt myös paikallinen syöpäkasvain, joka oli saatu myöskin poistettua kokonaan. Mistä näitä saatanan kasvaimia oikein sikiää????? Jättäkää mut rauhaan!!!!! Onneksi on kaikki vitun syöpäläiset nyt poistettu ja kaukana meikäläisen kehosta. Pysyköönkin kaukana. (Tähän vielä kaikki tuntemani kirosanat!!!!!!!!) 

Hyviä uutisia, mutta

Julia kertoi olevansa erittäin tyytyväinen leikkauksen lopputulemaan ja muistutti myös vielä siitä hyvästä tiedosta, että geenipaneelitesti oli puhdas. Hän kävi läpi eri merkintöjä “alkuperäiseen” kasvaimeen liittyen ja kertoi sen olleen aggressiivisempi, kuin mitä ennen leikkausta oli arveltu. Ja yksi arvo vielä puuttuu. Imusolmukkeista ei patologi ollut löytänyt mitään! Mahtavaa! Huh miten hieno uutinen. Mutta. 

Jonkun kertoman mukaan, kun henkilö kertoo ensin jotain positiivisia asioita, ja sanoo sen jälkeen “mutta”, kaikki ensin kerrotut positiiviset asiat voi pyyhkäistä pois. Ihan näin mustavalkoista elämä ei ehkä ole, vaikka tuossa tilanteessa olisin mielelläni jättänyt “mutan” pois. Julia kertoi kaikkien asiantuntijoiden keskustelleen moniammatillisessa palaverissa tuloksistani ja kertoi, että ilmenneen syövän aggressiivisen luonteen vuoksi, minun nuori ikäni huomioiden, onkologi olisi nyt mahdollisesti ehdottamassa minulle kuitenkin sytostaattihoitoa uusimisriskin minimoimiseksi. Voi paska.

Julia painotti, että puuttuva testitulos tai arvo tullee vaikuttamaan tähän näkemykseen vielä. Hän kehotti keskustelemaan perinpohjaisesti onkologin kanssa, kuuntelemaan huolellisesti onkologin näkemykset sytostaattien hyvistä ja huonoista puolista ennen päätöksen tekemistä. Julia kysyi, miltä tämä tieto nyt tuntuu. Kerroin, että tullessani tapaamiseen pyrin pitämään mielessä senkin vaihtoehdon, että sytostaatit voivat olla seuraava steppi. Mutta silti nyt kuulemani tieto tuntuu pahalta. En haluaisi joutua sytostaattihoitoon, vaikka ymmärrän sen siinä tapauksessa olevan tarpeellinen ja välttämätön paranemiseni sekä uusiutumisriskin pienentämisen kannalta. Julia ymmärsi ja sanoi, että sytostaattihoidot ovat rankat ja niiden jälkeen ihminen ei enää ole samalla tavalla terve, kuin aiemmin. En lähtenyt tarkemmin kysymään perusteluita jälkimmäiselle näkemykselle, ehtisin keskustella onkologin kanssa asiasta kyllä.  

Hormonilääkitys tulisi kestämään viisi vuotta, se olisi tablettimuotoinen ja vaivaton ottaa. Lääkkeen nimi meni ihan ohi, kun se ei mukamas tuntunut ensisijaisen tärkeältä tiedolta sytostaattivaihtoehdon esiintyessä vielä realistisena vaihtoehtona. Ja sädehoidon pituus riippuisi myös vielä puuttuvasta arvosta. Julia muistutti vielä, että jos tulisin toisiin ajatuksiin rinnan tatuoimisen suhteen, he olisivat saatavilla sitä varten. Sanoin, että juuri nyt tuntuu siltä, etten tarvitse mitään tatuointia. Totesimme rinnan olevan jotakuinkin samankokoinen kuin toisenkin rinnan, senkään suhteen ei ole kummempia huolia. Julian mukaan turvotusta on vielä jonkun verran, rinta paranee verrattain hitaasti. Kättä saisin alkaa käyttämään normaalisti asteittain, ja Julian mukaan lymfaturvotusta ei juurikaan pitäisi käteen tulla vähien imusolmukkeiden poiston vuoksi. Ja jos tulisi mieleen jotain kysyttäviä asioita, Julia kannusti soittamaan soittopyynnön Syöpäkeskuksen numeroon ja hän soittaisi sitten takaisin. Paljon tsemppiä ja voimia jatkoon ja heiheit.   

Valot pimeyksien reunoilla

Käytyäni jälleen valokuvassa lähdimme kotimatkalle. Olo oli vähintäänkin erikoinen, mutta miksi? Sain hyvät uutiset imusolmukkeiden puhtaudesta ja siitä, että leikkaus oli todellakin ollut onnistunut myös lopputuloksen näkökulmasta, lisäleikkauksille ei ollut tarve. Mutta pudotus maan pinnalle sytostaattien suuntaan oli pettymys, turha sitä on mustaa valkoiseksi tässä yrittää kirjoittaa. Sytostaattivaihe pidentäisi ns. normaaliin palaamista (mitä se ikinä edes tarkoittaisi omalta osaltani) aika tavalla verrattuna siihen, että seuraavaksi tulisikin sädehoitovaihe ja hormonilääkityksen aloitus. Kimi yrittää pitää toiveikkuutta yllä sanomalla, että vielähän on mahdollista, että sytostaatteja ei aloitettaisikaan, että odotetaan nyt mitä onkologin käynnillä sanotaan

Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että mulle helpompaa on alkaa asennoitua elämäni paskimpaan kesään ja yleensäkin elämäni paskimpaan vaiheeseen. Jos elättelisin seuraavat pari viikkoa toiveita siitä, että onkologi sanoisi mulle ajatelleensa ensin mun tarvitsevan sytostaatteja, mutta todenneensa kuitenkin testitulosten perusteella, että sädehoito riittää, ja näin ei tapahdukaan, olisi pettymys vielä isompi kuin tänään. Mun aika onkologille on 24.3. eli, kuinka ollakaan, kahden viikon päästä.

Tänään on samantyyppinen olo kuin 14.1., jolloin radiologi antoi mulle “rehelliseen kysymykseen rehellisen vastauksen”. Tuona päivänä kaikki toivonmurenat karisivat yksitellen ja tänään toivonmurenia oli pari, mutta ne on myöskin karistettu. Joo, oli tosi tosi hyvä uutinen, että imusolmukkeet oli puhtaat. Ja joo, on hienoa, että haavat on parantuneet odotetusti. Mutta miksi mä elättelisin toivetta sytostaatittomuudesta, kun petyn kuitenkin? Alkaa vituttaa maunokoivistomainen ajatus siitä, että jos ei tiedä miten käy ni varmaan käy hyvin. No eihän välttämättä käy. Miksi sitten tulee kasvaimia ja miksi kenenkään yleensäkään pitää käydä mitään kamalia hoitoja läpi?

Just nyt on hankala pitää mielessä isoa kuvaa ja sitä, että kaiken tän paskan päätteeksi mä paranen. Ehkä mielessä pitäminen on helpompaa, kun kirjoitan ison kuvan tähän. Minä tulen olemaan kunnossa. Minä paranen. Mä käyn läpi sen mitä pitää käydä, ja mä paranen. Aion parantua, ja aion olla saamatta syöpää uudelleen. Saattaa tuntua lapselliselta kuvitelmalta, aikuinen ihminen tässä kirjoittaa asioita, joihin hän ei oikeasti itse voi kovin paljon vaikuttaa. Ihan sama. Sanokaa mitä sanotte, mä uskon, että tämä päättäväisyys on yksi tekijä mun matkalla terveeksi. Ja sinä saatanan syöpä joka oot uskaltanut meikäläiseen kajota, vapise ja katoa.  

Valot pimeyksien reunoilla 
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa 
Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima 
Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa  

- Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla