Takana on mahtiviikonloppu! Äiti on ollut mua auttamassa, perjantaina pääsin katsomaan korista, lauantaina ystäväni Nipsu kävi kyläilemässä pitkästä aikaa ja mikä parasta, tänään pääsin veljentyttäreni 1-vuotisjuhliin!!!
Jo aika kauan sitten, aikana eDg eli “ennen diagnoosia”, olin merkannut kalenteriin, että pe 21.2. on Susijengin pelipäivä. Sinne täytyy aina päästä. Kun leikkauspäiväksi varmistui 14.2., tarkoitti se, että tuohon pelipäivään olisi tasan viikko leikkauksen jälkeen. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei peliin pääseminen olisi yhtään arveluttanut. Kimin piti lähteä leirille tiistaina, ja vaikka hän vähän epäröi lähtemistä, kannustin lähtemään. Mä kyllä pärjäisin kotona, kun kerran pystyin itse esim. pukemaan ja riisumaan ja käymään suihkussa jo leikkauksen jälkeisenä viikonloppuna. Eihän siinäkään oikein tuntuisi olevan tolkkua, että Kimin pitäisi käyttää lomapäiviään ollakseen kotona varmuuden vuoksi. Lisäksi ystäväni Henna ja Saara olivat mun seurana parina päivänä ja sovittiin myös äidin kanssa, että hän tulisi avuksi loppuviikoksi.
Etuoikeus saada olla paikalla
Koko perjantaipäivän otin iisisti enkä ollut jalkeilla juurikaan. Otin särkylääkkeet ja söin ja join riittävästi, jotta päästiin äidin kanssa lähtemään peliin. Etukäteen mietitytti väen paljous lähinnä siksi, ettei joku vaan vahingossa kävelisi päin tai osuisi esim. kyynärpäällään rintaani. Päätin siis pysytellä turvaetäisyydellä ihmisistä parhaani mukaan ja varoitin turvatarkastajaa, ettei hän kopeloisi leikkausarpien kohdalta. Onneksi hän ymmärsi. Sekin mietitytti etukäteen, että jaksanko olla koko pelin ajan katsomossa. Sovittiin äidin kanssa, että lähdetään kesken pois tarpeen tullen.
Ei muuta kuin omalle paikalle istumaan, ettei tarvitse olla jalkeilla turhanpäiten. Aika ihana tunne moikata Kimiä kentän reunalle, kun astelimme katsomoon. Ainahan se on kivaa, mutta nyt se tuntui erityiseltä. En voinut uskoa, että olin tosiaan kyennyt urheilukatsomoon! Muutama kerta piti vetää henkeä, ettei tunteet ryöpsähdä ihan tyystin. Urheilukatsomossa on aina kivaa, mutta nyt se tuntui erityiseltä, sillä aikaisemmin olen lähes aina pitänyt urheilukatsomoon menemistä itsestäänselvyytenä. Huomasin kuitenkin, että tämä peli piti katsoa aika kylmänviileästi - ihan siksi, etten tuulettaisi koreja tai muita hienoja suorituksia. Tai etten taputtaisi, sillä taputtaminen tuntui aika ikävältä leikkaushaavoissa. Tämän kerran varmaan kykenisin tämmöiseen myönnytykseen. Pääasia että sain olla paikalla! Pelin jälkeen Kimin moikkaus ja sitten kotiin. Ei tarvinnut edes ottaa lisää särkylääkettä kesken reissun, vaan ehjänä kotiin ja suihkun kautta nukkumaan. Hieno päivä.
Ihanat synttärijuhlat
Tänään sitten juhlittiin veljentyttäreni ensimmäistä syntymäpäivää. Se se vasta tuntui erityiseltä❤️ Siinä vaiheessa, kun sain tiedon syövästäni, mutta ei ollut olemassa mitään lisätietoa, pääni oli yksi sekamelska. Kaikkien “rintasyövän ennuste on hyvä”-vakuutteluiden keskellä ajatus eksyi välillä sille mitä jos -kaistalle, jolla asiat eivät järjestyisikään. Elämähän on joskus epäreilua, kuten meistä jokainen on varmasti joskus joutunut toteamaan. Olisiko se nyt sitten minun ja läheisteni kohdalla epäreilua siten, että en pääsisi seuraamaan veljentyttären kasvamista. Joutuisiko Mea kuulemaan isompana tarinoita siitä, minkälainen täti hänellä oli ja kuinka surullinen juttu, että hän ei saanut tutustua tätiin vaan syöpä vei. Onhan sekin mahdollista – jos se voi tapahtua jollekin muulle, niin kyllä se voisi tapahtua meillekin. Ihan karmiva ajatus se oli silloin ja on se nytkin. Mulle on annettu ohjeita, että älä ajattele sellaista. Kiitos tosi paljon neuvosta. Helpommin sanottu kuin tehty.
No aion kuitenkin parantua tästä ja aion olla Mean ja muidenkin läheisteni elämässä niin pitkään, kuin ikinä mahdollista. Onneksi tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että se on myös lääketieteellisten faktojen valossa mahdollista ja jopa todennäköistä. Tapanani ei ole ollut mennä valtavirran mukana, tai tehdä niin kuin suurin osa muista tekee vain siksi, että kuuluisin johonkin joukkoon. Mutta rintasyöpäpotilaana liityn enemmän kuin mielelläni siihen enemmistöön, joka siitä paranee.
Yhteenvetona: tämä viikonloppu oli sanalla sanoen hieno. Elämä on hienoa. Alkakoon toinen sairaslomaviikko ja parantukoon haavat sen aikana niin, että pääsen takaisin työkuntoiseksi.
Lisää kommentti
Kommentit