Täällä porskutellaan kotona, ihan hyvin menee. Kipuja ei ole kauheasti, eniten tuntemuksia on kainalossa eli siellä, mistä imusolmukkeita poistettiin. Mutta kipulääkkeet toimii tosi hyvin ja kokeilen nyt hieman missä kivun raja menee. Samalla pääsen omasta mielestäni paremmin kärryille siitä, miten paraneminen etenee.
Maksimiannos päivälle on 3 x 1000mg parasetamolia ja 3 x 600mg ibuprofeenia. Kysyin Emmiltä neuvoa annosten pienentämiseen. Eilen otin yhteensä 2500mg parasetamolia ja normaalit buranat, ja pärjäsin ihan hyvin. On vaikea sanoa, vaikuttiko pienentäminen, kun eilen aamulla jo heti oli kainalo kipeämpi kuin muina aamuina ja jostain syystä se vihotteli hieman koko eilisen päivän. Tosin kivut hälvenevät heti kun teen vähän jumppaa, eli paikallaan olo ei selvästikään ole hyvästä. Tänä aamuna kainalo ei ollut niin kipeä. Joten, kokeilen tänään edelleenkin 2500mg parasetamolia mutta puolitan myöskin yhden burana-annoksen eli sitä tulee sitten tänään 1500mg. Ja jos kipua alkaa tuntua enemmän tai liikaa, otan jäljelle jäävän puolikkaan takaisin repertuaariin. Oman elämäni ihmiskokeita tässä tehdään.
Ulkona on ihana pakkasilma ja auringonpaiste. Jännästi se vaan vaikuttaa mielialaan, vaikken pakkashangille pääsekään hiihtämään. Tosin, en ole kokenut omassa mielialassani merkittäviä laskuja, vaan mieli on pysynyt positiivisena onneksi. En oikein osaa sanoa syitä sille. Toki olen tehnyt päätöksen, että mä en tästä masennu enkä ala synkistelemään, mutta sekin päätös voisi olla pyörrettävissä, jos olo tuntuisi tosi raskaalta. Ehkä mieltä pitää korkealla ajatus siitä, että mä olen nyt koko ajan matkalla kohti terveyttä ja paranen. Aikaa siihen varmaan menee, mutta se ei mua haittaa, kunhan pääsen takaisin kuntoon. Kasvain on leikattu pois, ja minussa ei pitäisi olla enää mitään ylimääräistä ja kehooni kuulumatonta.
Toivotusten parantava voima
Kyllä myös noi kymmenet ja kymmenet tsemppaukset eri puolilta auttaa ja liikuttaa ihan oikeasti. Olen aina miettinyt sitä, kun olen itse jolle kulle lähettänyt toivotuksia ja tsemppejä, että miltä ne mahtaa tuntua ja että toivottavasti ne edes vähän auttaa. Minusta ne tuntuu kaikki ihan superhyvälle ja jokainen niistä auttaa. Onko tämä kaikki nyt itselleni taas kovaa oppia itsemyötätunnosta? Olen oppinut sitä uupumukseni jälkeen ja yrittänyt toteuttaa aktiivisesti, mutta on se ollut tosi vaikeaa. Nyt tässä tilanteessa tuntuu ilmiselvältä, että olen itseäni kohtaan lempeä eikä muuta vaihtoehtoa ole. Mutta miksi se on sitten terveempänä vaikeampaa? Ehkä vastedes ei ole.
Ja olen kyllä tiennyt, että mulla on laaja ystäväpiiri ja lisäksi tunnen paljon tosi kivoja ihmisiä, jotka ei välttämättä ihan ystäviksi ole kutsuttavissa mutta kavereita ja tuttuja kuitenkin. En kuitenkaan ole ehkä aivan tajunnut miten paljon heitä on, ja mikä voima sillä on, kun he kaikki ovat yhtäaikaisesti yhteydessä ja lähettävät voimaa ja paranemista ja tsemppiä ja halauksia. Se on tosi liikuttava ajatus. Siis mulle he niitä tosiaan lähettää.
Sain toissapäivänä kukkia kotiin kuljetettuna toista kertaa leikkauksen jälkeen. Kukat olivat joukolta entisiä urheilijoita, joita olen aikaisemmin valmentanut monet vuodet. Itku tuli, kun luin kortin: “Sinille, halauksin”. Jotain olen kai sitten onnistunut tekemään oikein aikanaan, vaikka paljon varmaan tekisin eri tavallakin kuin nuorena valmentajana. Kukilla on kyllä jännä voima. Myös rakkaat naapurit toivat kukkia heti leikkauksesta seuraavana päivänä ja työpaikaltani mulle lähetettiin kukkia. Kyllä kukkien vastaanottajana tulee lämmin olo siitä, että niiden antaja/lähettäjä on halunnut piristää mua ja nähnyt vaivan niiden hankkimiseksi.
Lisää kommentti
Kommentit