Leikkaus on takana nyt ja kasvain imusolmukkeineen poistettu! Jee! Tänään on lauantai, torstai ja perjantai oli jänniä päiviä. Torstaina menin leikkausta valmistavaan toimenpiteeseen aamulla. Ensikäyntini HUS:n Syöpäkeskuksessa.
Ensin noin klo 9 oli käynti, jolla hoitaja pisti varjoaineen vasempaan rintaan. Pistos kirveli vähän aikaa, mutta sitten kipu hälveni. Sitten pääsin kahden tunnin ajaksi “tekemään mitä huvittaa” (kuten hoitaja asian ilmaisi), jotta varjoaine imeytyisi kunnolla imusolmukkeisiin kuvausta varten. Menin Kimin seuraksi Meilahden Arboretumiin, joka on kilometrin matkan päässä Syöpäkeskuksesta.
Kirpakka pakkastuuli oli melko pureva, onneksi oli vaatetta päällä. Arboretumissa Kimi oli jo löytänyt kirjosiipikäpylinnun, joka oli elis eli elämänpinna. Myös minulle toki. Mutta meistä kahdesta Kimi osaa arvostaa tällaista elistä huomattavasti enemmän kuin minä. Kirjosiipikäpylintua oli katsomassa muutama muukin putkimies, kuten lintuharrastajia tavataan kutsua. Purevan pakkasen vuoksi päätimme, ettemme jatka Arboretumissa kauempaa vaan lähdemme johonkin eliskahville. Päädyimme Cafe Regattaan, ja sepäs olikin hauska paikka. Taivallahdella Merimelojien rannassa oleva punainen, pieni, tunnelmallinen mökki. Siellä oli mukava istuskella ja miettiä, minkälainen fiilis siellä on pimeällä, kun kynttilät ja kausivalot valaisevat tupaa.
Parin tunnin kuluttua laskeuduin uudelleen Syöpäkeskuksen hissillä maan alle ja luiskaa pitkin isotooppiyksikköön. Gammakuvaus tapahtui viidessä minuutissa magneettikuvauspömpelissä niin, että metallilevyiltä näyttävät kamerat kohdistettiin kainaloon. Sen jälkeen sain lähteä odottamaan seuraavan päivän operaatiota kotiin.
Torstaina aika kului jälleen hitaasti, jännitys alkoi pikkuhiljaa tuntua ja kotona oli aika hiljaista. Söimme iltapalaksi hyvän salaatin ja vähän herkuttelimme kaura- ja maissilastuilla ja dipillä, ja katsoimme sohvalla vierekkäin tämän hetken suosikkiohjelmaamme Eränkävijöitä. Näinä aikoina tuntuu tärkeältä ja turvalliselta saada olla Kimiä lähellä, ja tuntuu myös tärkeämmältä sanoa se hänelle ääneen. Miten pärjäisinkään ilman elämäni tukipilaria?
Se päivä
Seuraavalle aamulle kello soimaan 5.30, vaatteet valmiiksi odottamaan ja vielä kertaus, että mitä pitikään tai ei pitänytkään tehdä ennen leikkausta. Ei mitään suuhun yö klo 2 jälkeen, paitsi aamulla pieni määrä vettä lääkkeiden kanssa. Yllättävän rauhallinen mieli oli illalla nukkumaan käydessä ja uni tuli. Aamulla toki heräsin ennen kellonsoittoa, makoilin rauhaksiin pimeässä ja mietiskelin tulevaa. En ollut ennen perjantaita ollut koskaan potilaana sairaalassa, en tiennyt yhtään mitä odottaa, paitsi sairaalavaatteita tietysti! Miltä odottaminen tuntuisi, miltä tuntuisi mennä leikkaussaliin, miltä tuntuisi maata leikkauspöydällä ennen nukutusta, miltä tuntuisi herätä heräämössä jne. Ilmoittautuessa näin ruudulta, että lääkärini olisi Julia Timonen, eli sama kirurgi, jonka tapasin ensimmäisellä käynnillä. Tuuletin sisäisesti!
Hoitaja Mercy tuli noutamaan aulasta heti, kun olin ilmoittautunut. Se oli helpotus, ei tarvinnut odotella aulassa vaan pääsin hoitohuoneeseen. Vaihdoin vaatteet, pakkasin omat vaatteeni kassiin ja koriin, ja sain panadolin ja tenoxin rauhoittamaan mielen. Hoitaja Mercy oli ystävällinen ja ohjeisti selkeästi. Hän ehdotti makaamaan menemistä, että olisi mukavampi odotella kirurgia, ja oli siinä ihan oikeassa. Lääke alkoi varmaankin vaikuttaa, kun jännitys alkoi helpottaa ja tunsin väsymystä. Kirurgi Julia tuli tapaamaan ja varmisteli, että kaikki on ok. Hän piirsi vasemmalle puolelle leikkausrajat ja kylkeen piirtäessä tussi kutitti niin, etten pystynyt olemaan paikoillaan. Sitä me yhdessä siinä kikateltiin hetkinen, se oli hassua. Hän lähti tapaamaan seuraavaa potilasta ja sanoi, että salissa tavataan.
Hoitaja Mercy saatteli minut seuraavaan odotushuoneeseen, jossa oli useampia isoja nojatuoleja ja niissä useita potilaita odottelemassa omaa leikkausvuoroaan. Olisinko odotellut siinä maksimissaan puolisen tuntia, kunnes seuraava hoitaja tuli noutamaan ja sitten mentiin saliin. Ihan kuin olisin kävellyt Syke-sarjassa siellä käytävillä. Leikkaussali oli juuri sellainen kuin odotin, isot valaisimet ja leikkauspöytä, ihmisiä häärimässä instrumenttikärryjen luona ja niin edelleen. He toivottivat tervetulleeksi ja kertoivat mitä siinä puuhasivat. Huone oli aika viileä. Istuin leikkauspöydälle, joka olikin ihanan lämmin! Siihen pääsin lämmitetylle sängylle makaamaan, ja hoitaja selitti, että nukutuksessa ruumiinlämpö laskee, siksi lämmitys. Sitten lätkittiin tarroja hartioihin ja kasvoihin, tarroja ennen hoitaja hioi hiekkapaperilla ihoa karheaksi ja hassutteli että antaa samalla kuorinnan tässä. Kanyyli laitettiin oikean käden kämmenselkään. Minulla oli jalassa Emmin tekemät villasukat, jotka pilkottivat sieltä lämpöpeiton alta. Oli turvallinen olo, vaikka kyseessä olivat pelkät villasukat.
Anestesialääkärikin esittäytyi ja kysyi, haluanko että hän kertoo samalla mitä tekee. Vastasin että kyllä kiitos, kun kaikki vaikutti niin mielenkiintoiselta. Sitten hän kävi hoitajan kanssa läpi tsekkauslistan, kuten lentäjät ikään, jotta kaikki tärkeät asiat tuli huomioitua valmistautumisessa. Anestesialääkäri kertoi laittavansa voimakasta kipulääkettä kanyylista tulemaan, ja tunsin kun silmissä alkoi kattopaneelit ja lamput liukua oikealle. Sitten hoitaja toivotti hyvää yötä ja varmaan kahdessa sekunnissa nukahdin.
Odotushuoneessa villasukat jalassa, lämmittävän peiton alla
Herääminen
Muistelen, että heräämössä joku saattoi sanoa “huomenta Sini”, kun aloin availla silmiäni. En tuntenut pahaa oloa, enkä edes hämmennystä siitä, että missä olen. Se oli aika outoakin, odotin että olisi ollut vaikeampi orientoitua paikkaan. Mieli oli rauhallinen lääkkeiden vaikutuksesta varmaan, ja makoilin siinä rauhaksiin omissa oloissani. Kuulin jonkun kysyvän kellonaikaa, ja hoitaja vastasi sen olevan 12.15. Pötköttelin siinä, hoitaja tuli ehkä kyselemään olotilaa ja tarjosi vettä juotavaksi. Oloni oli aivan hyvä koko ajan ja virkosin siinä makoillessani. Hoitaja ohjasi käymään vessassa, ja pysyin jalkeilla aivan hyvin. Muistan itse kysyneeni kelloa sen ollessa klo 12.30. Kimille olen laittanut toisesta heräämöstä/odotushuoneesta viestin klo 12.58. Ihan varma en ole siitä, että mitä tuolla välillä on tapahtunut tai missä järjestyksessä 😀 Hoitaja Mercy minut kuitenkin haki heräämöstä odotushuoneeseen pyörätuolilla, ja siirryin istumaan samoille tuoleille, joissa odottelin leikkausvuoroani.
Kirurgi Julia kävi tervehtimässä minua odotushuoneessa. Kysyin, menikö leikkaus hyvin, ja hän vastasi, että meni. Nänni oli poistettu suunnitelman mukaan, ja yhteensä neljä imusolmuketta. Kirurgi Julian mukaan ei pidä päätellä siitä määrästä mitään, ne vaan olivat säteilleet voimakkaasti kaikki, niin hän poisti ne kaikki samalla kertaa. Ja nännin osalta voidaan tehdä korjaavia toimenpiteitä myöhemmin, mikäli niin toivoisin. Juuri sillä hetkellä, tai tällä kirjoitushetkelläkään, ei joku yksi nänni tunnu kovin olennaiselta asialta elämässä. Kirurgi Julia toivotti hyvää vointia ja sanoi, että tapaisimme taas muutaman viikon päästä.
Ohjeita, eväitä ja kotiin
Jonkun aikaa istuskeltuani Mercy vei minut hoitohuoneeseen käymään läpi ohjeita. Hän näytti leikkaushaavat topin alta. Jos nyt muistan oikein, vasemman rinnan poikki menee keskellä iso haava, ei ehkä 10cm levyinen muttei paljon muutakaan. Vasemmassa kainalossa parin sentin haava. Aika hurjiltahan ne näyttivät aikaisemmin ehjällä iholla. Haavojen päällä on haavateipit, joiden pitäisi Mercyn mukaan kestää paikoillaan kolmisen viikkoa! Sain kuitenkin mukaan muutaman varateipin, mikäli nämä menisivät huonoon kuntoon eivätkä olisi enää siistit. Silloin pitäisi vaihtaa varateipit. Mercy tähdensi, että kolme kiloa on maksimipaino, mitä seuraavien viikkojen aikana saisin nostaa. Edes terveellä kädellä. Tähän minun pitäisi keskittyä aika tavalla, etten erehdyksessä nosta esimerkiksi kissaa tai puukoria.
Vielä palasin neuvojen jälkeen odotushuoneeseen ja sain syötäväksi sämpylää ja rahkaa, ja juotavaksi vettä ja vihreää teetä. Kimille olin saanut laitettua viestiä, että varmaan 14.30 aikaan tai sen jälkeen pääsisin lähtemään. Ehdin tekemään suunnittelemani some-päivityksen odotushuoneessa istuskellessani. Ystäville olinkin sen wa-ryhmän jo tehnyt, mutta olin päättänyt, että leikkauspäivä olisi se päivä, jolloin kaikki muutkin saisivat sairaudestani tietää. Minulla on paljon kavereita ja tuttavia, Suomessa ja muilla mailla, joiden haluan tietävän tilanteestani, joten helpointa tiedotus on somen kautta.
Mercy varmisti vihdoin, että kyyti voisi tulla klo 15 LYHKI-osaston ovelle. Ihana ajatus päästä kotiin, vaikka kaikki olikin sairaalassa mennyt ihan hyvin. Henkilökunta oli kyllä kerta kaikkiaan ystävällistä ja asiantuntevaa, joten sen puitteissa sairaalassa olisi voinut hyvin ollakin kauemmin. Mutta kun Kimi ajoi sairaalan ovelle, tuli hyvä mieli astua sairaalan ovesta ulos ja Kimin luokse autoon. Olo oli yksinkertaisesti valtavan helpottunut. Vaikka 10.3. onkin vasta se päivä, kun tulen saamaan lisätietoa asioiden etenemisestä, leikkaus on nyt takana ja kasvain kaivettu rinnasta maata kiertävälle radalle.
Seuraavaksi: paraneminen
Nyt pitäisi keskittyä siis paranemiseen. Täytyy malttaa ottaa rauhallisesti, syödä proteiinipitoista ruokaa ja juoda paljon vettä, että haavat paranisivat paremmin ja nopeammin, ja tehdä jumppaa ja kävelyitä. Ennustan, että kunhan puudutus loppuu, minulla tulee olemaan kipuja, vaikka syönkin 1000mg Panadolia ja 600mg Buranaa. Kivut pelottavat, en tykkää kivusta yhtään pätkää. Tänä aamuna jumppa sujui täysin helposti ja kivuttomasti puudutuksesta ja tukikorsetista johtuen. Illalla korsetti pitää ottaa pois ja pitää mennä suihkuun, kuivata suihkun jälkeen ja pukea omat liivit päälle. Se kammottaa jo etukäteen. Onkohan asenteeni ylinegatiivinen, mitä kipuun tulee?
Kimi on ihanan huolehtivainen, olemme yhdessä miettineet, mitä mun kannattaisi syödä. Vaikka punaista lihaa ei suositellakaan, eilen illalla söimme sisäfilepihvit leikkauksen ohimenon kunniaksi. Siinä tuli proteiinia kerralla aikamoinen määrä. Ja rahkaa on nyt jääkaappi täynnä myös. Jotta saan 1,5g painokiloa kohden proteiinia päivässä, se tarkoittaa mun osalta noin 110g päivässä ja se ei tule ihan tosta noin vaan.
Ihmiset on lähettäneet kauhean paljon tsemppiviestejä. Se tuntuu liikuttavalta. Omat perheenjäsenet tottakai, ja omassa tsemppiryhmässä olevat ystävät myös, mutta se minkä määrän eiliset postaukset on kirvoittaneet toivotuksia vaikkapa sellaisilta tuttavilta, jotka eivät ikinä muutoin ole yhteydessä. Kiitos ihan jokaiselle ❤️
Lisää kommentti
Kommentit