Nyt on sunnuntai-ilta. Viikko sitten elettiin aika ahdistavia hetkiä odottaessa seuraavan päivän lääkärikäyntiä. Mitä lähemmäs lääkäriaika tuli, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Sain kannustavia toivotuksia, kuten “hyviä uutisia sieltä tulee”, “onneksi hoidot on tänä päivänä niin tehokkaita”, “suurin osa/yli 90% rintasyöpäpotilaista paranee”. Mutta väistämättä alitajuntaan hiipi ajatuksia siitä, että mitäs jos uutiset eivät olekaan niin hyviä? Tai entäs jos kuulunkin siihen vähemmistöön, jonka rintasyöpä ei paranekaan?
Taas samat kelat muutaman viikon takaa alkoivat pyöriä mielessä, ja lääkärikäyntiä edeltävä yö jäi todella vähille unille. Jännä juttu, miten stressitason nousu heijastuukin välittömästi yöuniin.
No, kun oli noussut yöunilta jo keskellä yötä, ehti hyvin käydä aamulla suihkussa ja teoriassa olisi ehtinyt keitellä vaikka uunipuurot. Aamupala ei kovin hyvin maistunut, mutta jotain nakersin kuitenkin. Kimi lähti tueksi, onneksi, niin ei tarvinnut yksin mennä sairaalaan tutisemaan. Harvoin, jos koskaan, olen jännittänyt mitään niin paljon kuin sitä käyntiä. Sairaalan sisäänkäynti on pienoisessa ylämäessä, mutta ei kuitenkaan niin ylämäessä, että jalkojen olisi pitänyt siinä mennä hapoille. Menivät kuitenkin.
Tervetuloa rintarauhaskirurgiselle osastolle
Odotusaulaan mennessämme siellä istui iäkkäämpi rouva pyörätuolissa sairaalavaatteissa, oletettavasti omat villasukat jalassa ja oma kirkkaanpunainen villatakki päällä. Kimi kertoi myöhemmin, että rouvan kumpaakaan rintaa ei näkynyt ylävartalosta, ne oli siis poistettu. Hän oli tosi huonolla mielellä ja itkeskeli yksinään odottaessaan aikaa. Pian odotusaulaan saapui nainen, jolla ei ollut hiuksia. Tänne minä olin nyt tullut. Aika monia ajatuksia ehti siinä odotellessa käydä mielessä. Tuli huono omatunto siitä, että olin lähtenyt avonaisilla hiuksilla sairaalaan. Tuli tunne, että olisi pitänyt laittaa ne ponnarille tai edes jollain soljella kiinni. Näitä naisia ei todennäköisesti minun hiukseni kiinnostaneet pätkän vertaa, mutta huono omatunto oli aito tunne.
Hapoilla olevien jalkojen lisäksi käsivarteni tuntuivat tosi raskailta. Nyt kun mietin, mitä ajatuksia mietin siinä odotusaulassa istuessani, en oikein meinaa muistaa mitään. Ahdistava olo oli, pelotti, ja mietin että olen ihan keltanokka tässä seurassa. Tulisinko puolen vuoden päästä ilman hiuksia vastaanotolle? Mitä haluaisin siinä tapauksessa sanoa sellaiselle, joka silloin olisi minun nykyisessä asemassani rintasyöpämatkansa alkutaipaleella? Vai olisivatko omat voimani niin loppu, että pitäisi keskittyä vaan omiin tuntemuksiin. “Forsblom”. Nyt se on menoa.
Ota rauhallisesti
Käytävällä oli vastassa sairaanhoitaja, ehkä nimeltään Henna, joka saatteli huoneeseen. Siellä odotti kirurgi, Julia etunimenä jäi mieleen. Hän pyysi ensin kertomaan, mitä minä itse tiedän ja miksi olen tullut sairaalaan. Fiksua, ajattelin. Näin he välttäisivät mahdolliset ikävät tilanteet, jos potilas ei tietäisikään itse sairastavansa rintasyöpää. Kerroin mitä tiesin, eli en paljoa mutta sen, että minulla on rintasyöpä. Lääkäri oli selvästi äidinkieleltään venäjän- tai muun itäblokin kielinen, mutta puhui sujuvaa suomea. Hän kertoi, että verikokeideni geenipaneelitesti oli ollut puhdas, mikä oli “erittäin hyvä asia”, ja kertoi että imusolmukkeissa ei näkynyt mitään muutoksia, mikä oli myöskin “erittäin hyvä asia”. Lääkäri hymyili kertoessaan nämä tiedot ja halusin varmistaa, että niissä ei siis näkynyt mitään vakavaan leviämiseen viittaavaa. “Ei. Tää on sun kannalta tosi hyvä uutinen.” Voi minkä helpotuksen aallon tunsin leviävän itsessäni.
Hän kertoi, että he ehdottavat, että aloitetaan leikkaushoidolla ja jos – siis JOS – leikkauksessa ei ilmene uutta vaan asiat ovat kuten he ovat nyt analysoineet niiden olevan, voisi sädehoito olla jatkohoidon sopiva muoto. Joko viisi kertaa eli yhden viikon ajan, tai 15kertaa eli kolmen viikon ajan. Kirurgi sanoi, että toinen vaihtoehto on, että leikkauksen jälkeen aloitetaan sytostaattihoidolla ja sen jälkeen sitten sädehoidolla. Mutta hän sanoi myös välittömästi, että ei halua nyt edes puhua enempää sytostaateista. Selvä, ei puhuta. Hoitojen jatko selviäisi leikkauksesta kahden viikon kuluttua, kun patologi olisi ehtinyt tutkia löydökset. Kirurgi kertoi, että he kokoontuisivat keskustelemaan heidän mielestään parhaista hoitomuodoista; kirurgit, onkologit, radiologit, kaikki rintasyöpiä HUS:ssa hoitavat ammattilaiset. Kaikki. Sitten kirurgi Julia sanoi: “Ota rauhallisesti, me hoidetaan sut kuntoon”. Nytkin tulee kyyneleet silmiin tuota hetkeä ajatellessa. Moni asia ei voi tuntua paremmalta, kuin kuulla kirurgin sanat tuossa tilanteessa. Hän kertoi, että joko hän tai joku toinen kirurgi olisi se, joka minut leikkaa.
Luvassa olisi leikkauksen jälkeen kahden viikon sairausloma. Ja leikkauspäivänä pääsisin kotiin – mahtavaa, edelleenkään en joudu jäämään sairaalaan yöksi, kuten en koko elämäni aikana vielä ole joutunut. Tavallisilla kipulääkkeillä pitäisi pärjätä ja kaarituettomat rintaliivit tulisi hankkia, koska niitä pitää pitää jatkuvasti kahden viikon ajan päällä, myös öisin.
Sairaalassa tapasin vielä tutkimuksesta vastaavan henkilön, joka kertoi tutkimuksista joihin soveltuisin ja kysyi suostumustani niihin. No tottakai suostun siihen, että leikkauksessa poistettava kasvain menee tutkimustarkoitukseen, ja tottakai voin käydä yhdessä ylimääräisessä verikokeessa, ei kahta kysymystä. Jos voin antaa panokseni siihen, että rintasyövän parannuskeinot kehittyvät tai jopa ehkäisykeinoja voisi joskus löytyä, ilman muuta annan. Sitten vielä rintasyöpähoitajan juttusten kautta valokuvattavaksi ja sitten pois.
Vaikea kuvata sitä helpottuneisuuden tunnetta, mikä vallitsi sairaalasta ulos kävellessä. Onneksi Kimi oli mukana, niin sen lisäksi että saimme jakaa tämän kokemuksen, niin hänkin sai kokea helpotusta omalta osaltaan. Ei varmaan ole kovin helppoa seurata sivusta tätä kaikkea, ja samalla kuitenkin olla myös osallisena kaikessa. Kimi sanoi diagnoosin alkupäivinä kerran autossa, että hän toivoisi voivansa ottaa mieluummin syöpädiagnoosin itselleen minun sijaani. Kamala ajatus - minä en kyllä haluaisi tehdä sellaista vaihtokauppaa. Sairastan tämän paskan nyt pois, paranen tästä, ja me saamme jatkaa elämäämme yhdessä ja kaikessa rauhassa. Tulen tekemään kaikkeni, että tämä syöpäpaska ei meidän kotiimme enää ikinä astu, kunhan siitä nyt päästään eroon.
Perhe ja ystävät❤️
Vielä on kirjoitettava siitä whatsapp-ryhmästä, minkä päätin perustaa. Se oli hyvä päätös. Perustin sen ennen tuota maanantain käyntiä ja lisäsin ryhmään kaikki ne ystäväni, joille olin sairastumisesta ilmoittanut ja joiden halusin tietävän, missä mennään. Jo ennen maanantaita sain valtavan määrän tsemppiviestejä ja ihania kannustuksia. Sairaalakäynnin jälkeen kuitenkin tuntui, että haluan ensin jakaa uutiset vain läheisten kanssa – omat vanhemmat, veli perheineen, appivanhemmat ja miehen sisko perheineen. Jotenkin tuntui hyvältä ensin makustella asia heidän kanssaan. Iltapäivällä kuitenkin koin, että on reilua kertoa kaikille ystäville myös, sillä tiesin niin monen elävän hengessä mukana ja miettivän mitä uutisia mahdan saada.
Moni lähetti sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna vielä erikseen viestin, ehkä pelkän sydämen tueksi tai jotain kannustavia sanoja. Voi että mulla on kerta kaikkiaan mahtavia ystäviä!! Tuntui tosi hyvältä saada kertoa myös heille nämä helpottavat uutiset, vaikka sinänsähän mitään varmaa ei edelleenkään ollut. Saattaisin joutua vielä käymään läpi sytostaatit, leikkauksessa saattaisi ilmetä jotain mitä ei vielä tiedetäkään. Mutta sitä voimme murehtia sitten ensi perjantaina, jos murehtimiselle on aihetta. Otetaan ilo irti kun voidaan! Kimin kanssa juhlimme helpotusta menemällä lounaalle Riksun kiinalaiseen ravintolaan (oli hyvää), hakemalla kahvilasta jälkiruoaksi laskiaispullat (Kimille mantelimassalla, minulle mansikkahillolla) kotiin kahvin kanssa, ja nukkumalla sohvalla päiväunet yhdessä (tuli tarpeeseen). Elämän pieniä iloja, jotka voivat joskus olla yllättävänkin suuria.
Lisää kommentti
Kommentit