Aamulla mietin, että jos tähdet olisivat kohdillaan, lääkäri soittaisi tänään jotain uutisia. Ehkä pieni toivonkipinä olisi olemassa, jos kohdalleni olisikin sattunut ammattitaidoton, juoppo radiologi, joka oli tehnyt hätiköityjä johtopäätöksiä. Työpäivä kului vilkkaasti, kun oli sopivasti hommia, millä sai harhailevat ajatukset keskitettyä yhteen asiaan.
Iltapäivän palaverissakin puhelin oli auki, että pääsisin tarvittaessa vastaamaan, mutta soittoa ei tullut. Palaveri päättyi kolmelta, ja mielessäni mietin, että näinköhän enää lääkäri tekee pidempää iltaa viikonloppua vasten.
Eipä aikaakaan palaverin päättymisestä, kun puhelin alkoi soida ja näytöllä luki “Terveystalo”. Nyt se tieto sitten tulisi. Hetki syvään henkeä, puhelin mukaan ja suljettuun huoneeseen vastaamaan.
“Terveystalosta työterveyslääkäri Ulla Mikkonen, hei”. Hei hei. No, anna tulla, sanoin. Itse löytämäni pahkura ei ollut syöpäkasvain, kuten hän oli arvellutkin, kun se oli kipeä, ja syöpäkasvaimet eivät ole kipeitä. Mutta se toinen, se minulta huomaamatta jäänyt. Siinä on syöpämuutoksia. Arvasin.
Lääkäri Ulla kertoi selvittäneensä, että hoito onnistuu kyllä HUSissa. Hän tekisi lähetteen vielä puhelun perään, kunhan saa ensin kupin kahvia. Keskustelu oli kaikessa kamaluudessaan lämmin ja välitön, lääkäri valoi uskoa minuun ja arveli HUSista tulevan kutsun jo alkuviikosta. Hän kysyi tarvetta sairauslomaan, kerroin aikovani tehdä töitä niin normaalisti kuin kykenisin jotta saan muuta ajateltavaa.
Suunnitellusti teatteriin
Kuin kohtalon johdatuksesta rakas mieheni oli aikoja sitten varannut liput teatteriin samalle illalle, ja olimme varanneet pöydän Kuurnasta illalliselle sitä ennen. Aiemmin viikolla hän sanoi myötätuntoisesti, että jos ei ole fiilistä lähteä teatteriin kaiken tämän keskellä, niin ei meidän tarvitse mennä. Todellakin mennään, sanoin. Meidän elämää ei muuteta tämän paskan takia yhtään enempää kuin on pakko, ja me ei tämmöistä kivaa ohjelmaa jätetä väliin sen takia. Käytännössä työpäivämme päättyi siis tuohon soittoon. Laitoin punaa huuliin ja kampasin tukan, ja sitten lähdimme suuntaamaan kohti Kuurnaa. Ruoan odotimme olevan ensiluokkaista, ja päätimme herkutella kunnolla. Tilasimme shampanjat alkumaljaksi, enkä unohda koskaan sitä tunnetta ja katseidemme kohtaamista. Nostimme maljan loppuelämämme ensimmäiselle päivälle ja kyyneleet alkoivat valua väkisin.
Illallinen oli kuitenkin paitsi herkullinen, myös omituisen lohdullinen. Vaikka uutiset olivatkin kamalia, olimme kuitenkin yhdessä. Olo oli ihmeellinen, epätodellinen ja leijuva. Teatterissa huomasin miettiväni, onkohan siellä ketään naista, jolta olisi poistettu toinen rinta tai kenties molemmat. Mietin, miten ohut, kauniisti laskeutuva paita tai mekko sitten on ylläni, kun toinen rinta on pois. Ja mietin, että mitä väliä sillä oikeastaan edes on. Pitkään kestäneen teatteriesityksen päätteeksi kiiruhdimme junaan ja kotimatkalle. Kysymyksiä pompahteli mieleen jatkuvasti epätietoisuuden vallatessa mielen.
Lisää kommentti
Kommentit