Nyt, kun elämäni kamalin vuosi alkaa olla yli vuoden takainen, oma vireystila ja jaksaminen alkavat olla suht ookoo. Jaksan tehdä työviikon toisensa perään ja jaksoin patikoida lomareissulla päivä toisensa jälkeen tunturissa, vaikka se kiistatta jaloissa tuntuikin lopulta. En kuitenkaan sipannut, enkä tiltannut niin, etten olisi patikointia seuraavana päivänä ollut täysin sohvakamaa. Ehkä pian pystyn alkaa oikeasti yrittää kunnon kohotusta paremmin.
Katsoin taannoin jonkun dokumentin artistista nimeltä Sting. Maailman maineeseen kohonnut herra Gordon Sumner kertoili dokumentissa kaikenlaista, luonnollisesti, ja palasi lapsuutensa maisemiin. Hänen taustansa työläisperheessä oli kovin keskinkertainen, ellei jopa köyhä, ja he asuivat Wallsendissä Newcastlen liepeillä. Sieltä telakkaympäristöstä hän ammensi lauluihinsa asioita, kun lähti maailmalle, ja nyt on tehty joku telakkamusikaali, jossa on käytetty hänen musiikkiaan. Sting kertoi dokumentissa hienosti, kuinka hän ajattelee jokaisen ihmisen tarinan rakentuvan niistä olosuhteista, jotka hänelle on annettu. Toisilla se on vaurautta ja akateemista sivistystä, toisilla laivavarustamotyötä.
Oma tarinani rakentui 43 vuotta kaikenlaisista palikoista, ja 44. vuonna mun tarinaan tunki väkisin tämä typerä sairaus nimeltään rintasyöpä. Vaikka syöpä on leikattu, solusalvattu ja sädetetty veks, ja vaikka hormoniblokkauslääkitys on enää alle neljä vuotta osa mun jokapäiväistä elämää, ja vaikka viiden vuoden kuluttua leikkauksesta mun pitäisi virallisesti olla terve, niin rintasyöpä tulee kuulumaan mun tarinaan. Halusin eli en. Mutta – ja tää on erittäin hyvä mutta – rintasyöpä ei kuitenkaan ole mun koko tarina, vaan ainoastaan pieni osa sitä.
Lisää kommentti
Kommentit