Joulun aikoihin vasen rintani oli kipeä, kosketusarka. Nännin alapuolella näkyi silloin jo pienenpieni kuoppa. Ajattelin, että se ei varmaan ole mitään kovin vakavaa, mutta tottakai arkuus alkoi mietityttää. Päätin hakeutua lääkäriin, jos ei arkuus lopu. Mutta se loppui. Tutkin silloin rinnat, kuten olen tavannut tehdä säännöllisen epäsäännöllisesti. En tuntenut mitään normaalista poikkeavia tuntemuksia ja annoin asian olla.
Siitä parin viikon päästä olimme kotona menossa nukkumaan, maanantai-iltana klo 22 jälkeen. Olin laittanut silmälasit yöpöydälle ja valot pois, ja viimeisenä asiana ennen nukkumaan käymistä jostain syystä koskin vasempaan rintaani. Se oli taas kosketusarka, mutta nyt tietystä kohdasta. Tutkin jälleen rintani ja nyt vasemmassa rinnassa tuntui suurehko kyhmy. Ylimääräinen, uusi, vieras. Mieheni oli ehkä jo nukahtanut, kun sanoin hänelle asiasta ja hän kysyi, pitäisikö mennä lääkäriin. Pitäisi.
Päässä alkoi pyöriä kaikenlaisia eri uhkakuvia ja pelkotiloja, ja montaa tuntia ei tuona yönä unta riittänyt. Päätin varata lääkäriajan heti seuraavalle aamulle ja painelin ensi töikseni tiistaiaamuna Helsingin Terveystaloon. Lääkäriksi oli valikoitunut saatavilla olleista työterveyslääkärivaihtoehdoista kokenut naislääkäri Ulla Mikkonen, joka tuntui itselleni sillä hetkellä luotettavimmalta vaihtoehdolta. Lähetin kahdelle ystävälleni viestit siitä, mihin olin menossa ja miksi. Molemmat ihanasti vakuuttelivat, ettei varmasti ole mitään hätää ja kaikki tulee kääntymään parhain päin. Tiesin jostain syystä koko ajan, että kaikki ei ole hyvin.
Tutkimukset ja jatkostepit
Lääkäri Ulla otti vastaan ajallaan, teki tarvittavat tutkimukset ja havainnot, ja kirjoitti lähetteen jatkotutkimuksiin. Hän kuvaili tutkimuksia ja selitti prosessin jatkostepit mahdollisiin koepaloihin asti. Kaiken omissa ajatuksissa virinneen pelon keskellä tuntui lohdulliselta, kun lääkäri kannusti olemaan murehtimatta etukäteen ja tsemppasi eteenpäin. Mammografia-ajan sain onnekseni heti samalle iltapäivälle, joten kiittelin itseäni siitä, että olin hankkiutunut heti aamulla lääkäriin. Ja toiseksi kiittelin itseäni siitä, että ehtisin siitä vielä illalla pelaamaan padelia, kun aikataulut menivät niin hyvin yksiin. Työpäivä oli kaksijakoinen; oli vaikea keskittyä työtehtäviin ja aivot tuntuivat olevan väistämättä jossittelu-moodissa. Yhdelle työkaverille mainitsin asiasta, mutta muuten pidin tiedon itselläni ja lähdin hyvissä ajoin jatkotutkimuksiin.
Röntgen-hoitaja teki mammografian ja kertoi koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mammografia oli epämieluisa kokemus, mutta ei niin kamalaa, kuin mitä odotin. Vasenta rintaa kuvattaessa sieltä valui vähän jotain nestettä ja oikeasta ei. Omassa mielessäni jo se oli huono merkki siitä, mitä tuleman piti. Kuvantamisen jälkeen röntgen-hoitaja ohjasi odottamaan hoitopöydälle ultraäänitutkimusta, jonka lääkäri tuli tekemään. Radiologi oli viisi-kuusikymppinen mieshenkilö, ja muistan miettineeni, että tässä vaan makaan ilman paitaa ja rintaliivejä tuntemattoman mieshenkilön tutkittavana eikä se tunnu yhtään kiusalliselta edes. Tiedonjano oli kova ja hän oli, tottakai, keskeinen lenkki tiedon saamiseksi.
Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja lääkäri. Hän tutki varsinkin vasemman, mutta myös oikean rinnan ja kainalon tarkkaan. Kysyin, että voisiko kyseessä olla kysta, ja vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: “ei voi.”. Pelottavaa, yksi toivonmurena vähemmän. Kun lääkäri ilmoitti, että rinnassa on toinenkin kyhmy, aloin huomata, että aivot ajautuivat jonkunlaiseen selviytymistilaan. Fokus vaan hengittämisessä. Tunsin oman hengitykseni selvästi ja yritin vaan keskittyä ajattelemaan ihan jotain muita asioita. Kohdallani katossa oli lamppu, jossa oli ritilikkö. Laskin ritilät, kymmenen kertaa kahdeksan riviä. Kuten arvelinkin, ultraäänitutkimuksen lopuksi radiologi ilmoitti, että seuraavaksi otetaan koepalat.
Rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus
Sama röntgen-hoitaja tuli takaisin huoneeseen, ja hänen lisäkseen tuli yksi hoitaja lisää. He valmistelivat toimenpidettä ja keräsivät siihen tarvittavia asioita saataville. Koepalojen ottamista varten rinta aiottiin puuduttaa. Miten padelin pelaaminen onnistuisi, puutuisiko vasen käsi siinä samalla? Hoitaja ilmoitti ykskantaan, että urheilut voisi nyt unohtaa ainakin vuorokaudeksi tulehdusriskin vuoksi. Ei hikoilua, ei suihkua, ei mitään kastelemista haavoihin. Niinpä niin, senhän olisi voinut itsekin tajuta, jos olisi ajatellut vähän pidemmälle.
Puudutus toimi tehokkaasti ja koepalojen ottaminen ei sattunut ollenkaan. Tunsin lämpimän nesteen valumisen ihoa pitkin, ja tulkitsin sen olevan omaa vertani. Aikamoinen näky varmaan, onneksi en itse nähnyt. Lääkäri kertoi ottavansa molemmista löydöksistä koepaloja, kolme per löydös. Tulokset tulisivat viikon kuluttua, siihen saakka pitäisi odottaa. Työterveyslääkäri oli neuvonut olemaan murehtimatta etukäteen ja odottamaan, kunnes on jotain faktaa. Ehkä löydökset olivat jotain tulehduspesäkkeitä vaan? Arvoin mielessäni, kannattaako nyt kysyä mitään lisää, kun vastaus saattaisi olla jotain muuta, kuin mitä toivoin. Mutta koska yleensäkin elämässä menen aina asioita kohti välttelyn sijaan, päätin kysyä lääkäriltä voiko hän spekuloida tässä vaiheessa mitään, vai odotanko vain mitä koepaloista lausutaan.
Minä makasin edelleen hoitopöydällä kädet taivutettuina pään yläpuolelle, ja lääkäri katsoi suoraan silmiin. “Rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus: eihän se kovin hyvältä näytä.” Kyyneleet kihosivat silmiini sillä silmänräpäyksellä. Tulkitsin lääkärin vastauksen käytännössä syöpädiagnoosiksi. Miksi kukaan lääkäri sanoisi muuta, jos mahdollisuudet olisivat vaikka 50-50? Kyynelten seasta kiitin häntä rehellisyydestä ja aloin itkeä. Tuntui, kuin hän olisi pahoitellut juuri kertomaansa huonoa uutista sanomalla vielä varovasti olleensa rehellinen, kun asiaa kerran kysyin. Sanoin, että oikeasti arvostan rehellisyyttä, vaikka se pahalta tuntuukin. Asiahan ei siitä muuksi muutu, vaikka sitä kuinka kaunistelisi. Lääkäri poistui tutkimushuoneesta.
Peitin silmäni vasemmalla kädelläni ja yritin pidätellä itkua, mutta se ei onnistunut. Miksi tämmöinen tapahtuu juuri minulle? Röntgen-hoitaja piti toisella kädellään kylmäpussia vasemman rintani päällä, ja toisella kädellä hän piti kädestäni kiinni. Hän sanoi jotain lohduttavia sanoja, joita en tarkalleen muista, mutta sen muistan, että siinä tilanteessa ne tuntuivat lohdullisilta. Toinen hoitaja hääri taustalla, tuli hoitopöydän viereen, koski jalkaani ja sanoi: “Me pidetään susta huolta.” Oikeanlaiset ihmiset olivat siinä oikeanlaisessa työssä itse teossa.
Voiko tämä olla totta
Kun verenvuoto oli lakannut ja sain nousta istumaan, huomasin käsieni alkaneen vapista ja kylmän olon tunne hiipi vartaloon. Jonkunnäköinen shokkitila alkoi tuntua. Röntgen-hoitaja ohjasi laittamaan vaatteita päälle ja tuli mukaan kertomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän pyysi luvan lähettää kuvan jo etukäteen HUS:iin siltä varalta, että radiologin ennuste pitäisi paikkansa, tottakai se minulle sopi. HUS:ssa olisi paras asiantuntemus ja sieltä saisin hyvää hoitoa, röntgen-hoitaja kertoi. Huomasin, että jalatkin vapisevat ja oli pakko käydä istumaan. Röntgen-hoitaja tarjosi juotavaksi mehua, tuntui että punaviini olisi ollut siinä kohdassa tarpeen. Voiko tämä olla totta, minun elämää? Tapahtuuko tämä oikeasti nyt juuri minulle? Kyllä tapahtuu.
Röntgen-hoitaja kysyi, miten lähden kotiin ja onko ketään, kenelle voisin soittaa. Junalla lähden ja miehelleni soitan, kuten oli sovittu, että teen kun saan jotain lisätietoa. Lääkäriasema oli aivan päärautatieaseman vieressä, joten minun oli kätevää hypätä junaan siitä kohti Riihimäkeä, kunhan tokenen sen verran että voin lähteä. Katsoin kelloa; klo 15.28. Mies on junassa kotimatkalla. Inhottavaa ottaa vastaan junassa tällainen puhelu, mutta sille ei nyt voi mitään. Ei muuta kuin soittamaan ja paskoja uutisia kertomaan. Röntgen-hoitaja olisi tutkimushuoneessa, jos tarvitsen apua. Miehen kanssa sovittiin, että jutellaan lisää, kunhan hän pääsee perille ja pois junasta.
Puhelun jälkeen röntgen-hoitaja tuli vielä huoneeseen ja halasi pitkään. Tajusin olleeni tässä tunnin hänen loistavassa hoidossaan, mutta en tiedä yhtään mikä hänen nimensä on. Susanna. Hän yritti lohduttaa, että Suomessa annettava rintasyöpähoito on todella hyvää. Niinhän itsekin sanoisin ja olen sanonutkin toisille, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut auttavan kovasti. Kuolenko tähän? Onko syöpää jossain muualla vartalossani? Leikataanko minut? Tukka varmaan lähtee. Hoidot ovat kamalia, se on ilmiselvää. Tuleeko miehestäni leski? Näenkö veljentyttäreni kasvavan aikuiseksi? Tosi paljon kysymyksiä, ja ensimmäisen kerran oman elämäni aikana ne olivat oikeasti elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Huonoja uutisia
Susanna saatteli matkaan hoitohuoneesta ja puhui kannustaen HUS:n osaavasta hoidosta. Hän varmisteli varmistuksen perään, että pärjäänkö kotiin asti. Pärjään, ja onneksi olen liikkeellä junalla. Autolla ajaminen olisi saattanut olla liian haastavaa siinä mielentilassa. Ajattelin mielessäni, että on siinäkin Susannalla epäkiitollinen työ, kotiuttaa järkyttyneitä potilaita. Olo lääkäriasemalta lähtiessä oli järkyttynyt, mutta tunsin jalkojeni kantavan ja järjen kulkevan jossain määrin. Puhelin toi turvaa: vaikka olin yksin, tiesin puhelimen päässä olisi tukea. Tuntui pahalta ajatukselta soittaa huonoja uutisia äidille, isälle ja veljelle. Veljen puolison kanssa olin yhteydessä jo aiemmin, kun kerroin olevani menossa tutkimuksiin. Vaikka olisi tehnyt mieli säästää perhe huonoilta uutisilta, eivät ne siitä kertomatta paranisi yhtään.
Junassa soitto äidille ja isälle. Alkujärkytyksestä päästyään äiti alkoi valaa uskoa tulevaan ja hoitoihin, jos niitä nyt edes tultaisiin tarvitsemaan. Lääkärit ovat kuulemma ennenkin olleet väärässä. Tiesin kuitenkin, että nyt eivät ole. Isän puoliso menehtyi sisäelinsyöpään edellisen kesän päätteeksi, ja nyt tytär soittaa tällaisia uutisia. Miltä mahtaa isästä tuntua. Länsisuomalaisena maltillisena miehenä isä otti rauhallisesti ja tuumasi, että ei suotta hätiköidä ennen kuin mikään on varmaa. Veljeä en tavoittanut, oli kotimatkalla töistä. Viestit niille kahdelle ystävälle, jotka olivat aamulla uskoa valaneet. Ennuste ei ole hyvä, huonolta näyttää. Veljen tavoitin hieman myöhemmin.
Tiistai-illasta muistan lähinnä sen pöllämystyneen olotilan, joka mieleni valtasi junamatkan aikana. Kotona odotti huolestunut mies, jonka vaimo on sairastunut syöpään. Kaikki tämä tuntuisi varmaan vielä kamalammalta, jos ei olisi puolisoa lohduttamassa. Minulle jäi olo, että hän ei antanut tunteidensa tulla. Lähdin käymään kaupassa, ja sillä aikaa hän soitti omille vanhemmilleen ja sisarelleen uutiset. Illalla nukkumaan käydessä olo oli väsynyt, olihan edellinen yö jäänyt lyhyeksi. Joku alitajunnassa kuitenkin varoitteli, että sama saattaisi olla edessä ensikin yönä. Edessä olisi pitkä viikko odotella lausuntoa koepaloista.
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador